Pääkirjoitus 8.9.2026: Puudelin osa on helppo – puolueettomuus vaatii valtiomiehiä
Oman ulkopolitiikan harjoittaminen vaatii rohkeutta. Valmiiseen rintamaan asettuminen ja muiden talking pointsien toistaminen on huomattavasti helpompaa.
Itävallassa käydään keskustelua, joka kuulostaa suomalaisittain hämmästyttävän tutulta. Maa on edelleen lain mukaan puolueeton, mutta sen poliittinen johto on askel askeleelta lähentynyt Euroopan unionin yhteistä ulkopoliittista rintamaa.
Syyskuun alussa Itävalta liittyi Saksan ja Ranskan sekä kahdeksan muun EU-maan aloitteeseen, jonka tavoitteena on siirtyä unionin ulkopolitiikassa nykyistä laajemmin määräenemmistöpäätöksiin. Käytännössä tämä tarkoittaisi jäsenmaiden veto-oikeuden kaventamista.
Puolueettomalle maalle kysymys on erityisen merkittävä. Mitä puolueettomuudesta jää jäljelle, jos maa voi joutua osaksi ulkopoliittisia päätöksiä, joita se itse vastustaa?
Itävallan historia muistuttaa siitä, ettei puolueettomuus ole ollut pelkkä juhlapuheisiin kuuluva periaate. Se oli ratkaisu, jonka varaan maa rakensi asemansa toisen maailmansodan jälkeen.
Itävalta vapautui liittoutuneiden kymmenvuotisesta miehityksestä vuonna 1955. Samana vuonna maa julistautui pysyvästi puolueettomaksi. Kylmän sodan vuosikymmeninä Wienistä kehittyi yksi niistä harvoista eurooppalaisista paikoista, joissa idän ja lännen oli mahdollista kohdata.
Puolueettomuus ei tehnyt Itävallasta merkityksetöntä. Päinvastoin se antoi maalle kokoaan suuremman kansainvälisen aseman.
Tässä on oppitunti, joka myös Suomessa joskus ymmärrettiin.
Suomen kylmän sodan aikaisesta ulkopolitiikasta puhutaan nykyisin usein lähes häpeillen. Suomettumisesta on tehty yleiskäsite, jolla kokonainen aikakausi voidaan kuitata ilman, että samalla tarvitsee tarkastella sen saavutuksia.
Suomi kuitenkin säilytti itsenäisyytensä, rakensi hyvinvointivaltion, kävi kauppaa sekä itään että länteen ja loi itselleen kansainvälisen aseman maana, joka pystyi keskustelemaan keskenään riitelevien suurvaltojen kanssa.
Helsingissä järjestettiin vuonna 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi. Suomi ei päätynyt tällaisen kokouksen isännäksi siitä huolimatta, että se pyrki pysymään sotilasliittojen ulkopuolella. Se päätyi siihen juuri siksi.
Puolueettomuuden ehkä arvokkain pääoma on luottamus.
Välittäjäksi ei kelpaa valtio, jonka toinen osapuoli kokee vastustajakseen. Neuvottelupöydän tarjoamisesta ei ole paljon hyötyä, jos vain toinen pöydän ääreen tarvittavista osapuolista pitää isäntää hyväksyttävänä.
Tämä näkyy nyt Itävallassa. Wieniä pidetään edelleen mahdollisena kansainvälisten neuvottelujen näyttämönä, mutta samalla maan hallitus lähestyy ulkopoliittisesti yhä selvemmin yhtä eurooppalaista blokkia.
Itävallan ulkoministeri Beate Meinl-Reisinger on kiertänyt tapaamassa YK:n turvallisuusneuvoston jäsenmaiden johtoa ennen Itävallan tammikuussa 2027 alkavaa kaksivuotista kautta turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä. Moskovan-vierailua ei kuitenkaan ole suunnitteilla.
Puolueettomuus, jossa keskustellaan vain niiden kanssa, joiden kanssa ollaan valmiiksi samaa mieltä, on varsin erikoinen käsitys puolueettomuudesta.
Suomessa tämä silta on jo pitkälti poltettu.
Nato-jäsenyyden myötä Suomi ei enää edes tavoittele sotilaallista puolueettomuutta. Samalla Suomen Venäjä-politiikka on muuttunut perusteellisesti. Presidentti Urho Kekkosen aikana Suomen erityiseksi ulkopoliittiseksi vahvuudeksi nähtiin kyky ylläpitää toimivia suhteita Neuvostoliittoon ilman, että maa olisi luopunut omasta länsimaisesta yhteiskuntajärjestelmästään.
Nyt tällaista tasapainoilua pidettäisiin helposti epäilyttävänä.
Muutos on ollut niin suuri, että Suomesta on vaikea kuvitella lähitulevaisuudessa merkittävien Venäjän ja lännen välisten neuvottelujen isäntämaata. Asema, jonka rakentamiseksi nähtiin vuosikymmeniä aikaa ja vaivaa, pyyhittiin pöydältä hetkessä.
Puolueettomuus ei tietenkään itsessään takaa turvallisuutta. Se tarvitsee tuekseen uskottavan kansallisen puolustuksen. Juuri tässä suomalaisessa mallissa oli aikanaan järkeä: sotilaallisen liittoutumattomuuden rinnalla ylläpidettiin omaa asevelvollisuusarmeijaa ja korkeaa maanpuolustustahtoa.
Puolueettomuus ei tarkoita heikkoa maanpuolustusta. Päinvastoin: uskottava itsenäinen puolustus on puolueettomuuspolitiikan tärkeimpiä edellytyksiä.
Eikä puolueettomuus tarkoita sitä, ettei valtiolla saisi olla mielipiteitä. Se tarkoittaa ennen kaikkea kykyä tehdä oma ulkopolitiikkansa omista kansallisista lähtökohdistaan ja pitää keskusteluyhteydet avoimina myös vaikeina aikoina.
Tämän vuoksi EU:n pyrkimys siirtää ulkopolitiikkaa yksimielisyydestä määräenemmistöpäätöksiin on paljon suurempi kysymys kuin tekninen muutos unionin päätöksentekoon.
Jos jäsenmaa voidaan sitoa ulkopoliittiseen ratkaisuun vastoin sen omaa tahtoa, myös kansallisen ulkopolitiikan käsite alkaa menettää sisältöään.
Itävallalla on vielä mahdollisuus valita toisin.
Sen ei tarvitse muuttua Venäjän, Yhdysvaltojen, Kiinan tai minkään muun suurvallan tukijaksi. Sen pitäisi päinvastoin ymmärtää, että juuri kyky pysyä niiden välisten blokkien ulkopuolella voi olla pienen eurooppalaisen valtion suurimpia vahvuuksia.
Maailma ei ole muuttumassa rauhallisemmaksi. Suurvaltojen kilpailu kiristyy, vanhat liittolaissuhteet joutuvat koetukselle ja Euroopan turvallisuusjärjestys etsii uutta muotoaan.
Juuri tällaisessa maailmassa tarvitaan valtioita, jotka kykenevät puhumaan kaikkien kanssa.
Itävallan kannattaa pitää kiinni siitä asemasta, joka sillä vielä on.
Suomi tietää – tai ainakin sen pitäisi tietää – kuinka arvokas ja kunnioitettu sellainen asema voi olla. Meillä siitä luovuttiin vapaaehtoisesti.
Mutta mitäpä me sellaisella asemalla tekisimme? Isännille häntää heiluttavana puudelina on paljon vaivattomampaa istua presidenttinä tai ulkoministerinä. Talking pointsitkin saa valmiina käteen.
Lue myös:
Piditkö lukemastasi? Arvostaisimme, jos jakaisit artikkelin eteenpäin.
