Suomalaisena Pietarissa – ”Kaikki, mitä ihmiselämästä voi sanoa, on totta jossakin päin Venäjää”

Pietarilaisen kerrostalon ovikello soi illalla yhdeksän jälkeen. Ensimmäinen ajatus on, että nyt siellä on FSB.

Suomalainen Otto Lindstedt istuu hetken hiljaa. Hän on juuri kirjoittanut päiväkirjaansa pelosta ja siitä, miten ihmisen mieli alkaa muuttua maassa, jossa valvonnalla ja epäluulolla on pitkät perinteet. Samana päivänä miliisi oli pysäyttänyt hänet kadulla ja kysynyt papereita. Suomalainen tuttava oli kertonut joutuneensa Venäjän rajalla kuulusteluun.

Vaimo käy avaamassa oven.

Oven takana seisoo taloyhtiön isännöitsijä laskun kanssa.

”Siinä hetkessä tajusin itsekin, miten tämä ilmapiiri alkaa mennä ihon alle”, Lindstedt sanoo.

Pohjoisessa Pietarissa aivan kaupungin laitamilla asuva, hiljan 50 vuotta täyttänyt Lindstedt on kulkenut Venäjällä lähes kolmekymmentä vuotta. Ensimmäisen kerran hän saapui kaupunkiin vuonna 1997 rakennusalan opiskelijana. Tarkoitus ei ollut jäädä.

Koulun ekskursiolla kysyttiin, ketkä haluaisivat työharjoitteluun Pietariin. Hän ei ehtinyt nostaa kättään.

”Kaveri tarttui kädestä kiinni ja sanoi, että me tulemme Oton kanssa”, Lindstedt muistelee.

Työharjoittelusta tuli vaihto-opiskeluvuosi. Sitten lisää matkoja. Lopulta vaimo, perhe ja elämä Pietarissa.

”Pietari tuntuu enemmän kodilta kuin Suomi”

Lindstedtin päivät Venäjällä kuluvat pitkälti tavallisen arjen rytmissä. Aamupäivisin hän tekee töitä tietokoneella. Päivisin hän ulkoilee poikansa kanssa pietarilaisissa puistoissa ja lähiöissä.

Välillä hän käy läpi tuhansia vuosien aikana ottamiaan valokuvia Venäjästä.

Niitä on kertynyt jo lähes 10 000.

Erityisen tarkasti hän on dokumentoinut Pietarin siltoja. Kaupungissa niitä on yli 450, ja tähän mennessä hän on ehtinyt kuvata niistä noin 350.

”Rakennukset ja sillat juttelevat täällä ihmiselle”, Lindstedt sanoo.

Hän kutsuu itseään rappioromantiikan ystäväksi. Pietarin vanhat kivitalot, rapistuneet sisäpihat ja historian kerrostumat tuntuvat hänestä kotoisilta.

”Kaveri sanoi joskus, että minulla on romantiikan musta vyö”, Lindstedt paljastaa.

Venäjä kiinnostaa häntä myös henkilökohtaisella tasolla. Lindstedt selvittää parhaillaan sukunsa vaiheita Pietarissa ja Karjalankannaksella. Hänen isoisoisänsä työskenteli aikanaan Pietarissa sotilassoittajana tsaari Nikolai II:n aikana.

Vanhojen kirjeiden, osoitteiden ja arkistojen kautta hän yrittää löytää paikkoja, joissa suvun historia edelleen näkyy.

”Menen paikan päälle katsomaan, miltä siellä näyttää nyt.”

Lindstedt sanoo kokevansa Pietarissa tietynlaista vapautta. Ei poliittista vapautta, vaan tunnetta siitä, ettei hänen tarvitse jatkuvasti määritellä itseään tai mielipiteitään.

”Se kirjoittamaton sopimus täällä, valtion ja kansalaisten välillä, että saat vakautta ja vapautta kuhan et sotkeennu politiikkaan toteutuu myös ulkomaalaiselle”, suomalainen tuumii.

Lindstedt kokee Pietarin turvalliseksi paikaksi asua ja elää. Kaupungin keskustassa on niin paljon kameroita, jotka nauhoittavat ja niitä seurataan reaaliajassa, että kaduilla voi liikkua myös iltaisin.

”Täällä on turvallisempaa kulkea illalla kuin Kontulassa”, Lindstedt toteaa, eikä aio pyydellä anteeksi kontulalaisilta.

Lindstedtin mukaan metroasemilla näkyy miliisejä, jotka pysäyttelevät muun muassa ihmisiä, joilla on pitkä parta tai huntu ja kyselevät papereita. Lindstedt itse kertoo sonnustautuvansa paikallisen lätkäjoukkueen pipoon tai lippikseen sulautuaukseen paremmin paikallisiin.

Kun Lindstedtiltä kysyy, mitä hän kaipaa Suomesta, vastaus ei tule heti. Pitkän miettimisen jälkeen mieleen nousee lopulta jotakin hyvin arkista.

”Rasvainen kebabannos ranskalaisilla”, hän nauraa.

”Ja tietysti kavereita. Sellaisia iltoja, että istutaan saman pöydän ääressä kasvotusten”.

Suomesta Lindstedt ei kaipaa vastakkainasettelua, joka nostaa koko ajan päätänsä, eikä sitä aggressiivista aatteellista pakkosyöttämistä. Hän ei myöskään kaipaa suomalaisten leimoja otsaansa siitä, miten hän on sitä tai tätä, vaan sen sijaan ihan oikeita leimoja papereihin ja dokumentteihin Venäjällä.

”Aidolla objektiivisella näkemyksellä saa vain molemmat äärilaidat kimppuunsa ja pitäisi valita aina puolensa kuin sisällissodassa 1918”, Lindstedt sanoo.

Joskus hän ja vaimo ovat puhuneet myös siitä, lähtisivätkö he koskaan Venäjältä. Vaimon vastaus on jäänyt mieleen.

”Hän sanoi muuttavansa Suomeen siinä vaiheessa, jos Venäjällä ei voi enää elää. Kysyin mitä se tarkoittaa. Hän vastasi, että sitten kun ruokaa ei enää saa kaupasta”, Lindstedt kertoo.

”Ikävöisin ihmisiä. Ja Pietarin sielua. Sitä mitä tämä kaupunki on antanut minulle”, Lindstedt vastaa kysyttäessä, mitä hän jäisi Pietarista ikävöimään.

Sitten hän hymyilee jälleen.

”Ja tietenkin paikallista kaalikeittoa.”

Lindstedt voisi myös vertauskuvallisesti vedota Sotshin rannalla joulukuussa 2021 häämatkalla nähtyyn ranskalaisen tutkimusmatkailijan Jacques Yves Cousteaun tekstiin, joka kavereiden mielestä on niin ottomaista kuin vain voi olla:

”Jos ihmisellä on mahdollisuus elää epätavallista elämää, hänellä ei ole oikeutta kieltäytyä siitä”.

Lindstedt näkee, että Suomen valtamedia julkaisee toisinaan Venäjältä juttuja, jotka eivät pidä paikkaansa ja ne ovat saaneet suomalaiset kuvittelemaan, että Venäjä olisi jonkinlainen takapajuinen kehitysmaa.

”Tämä ei ole mikään kehitysmaa ja varsinkin e-palvelut ovat ehkä jopa Suomea edellä”, Lindstedt sanoo.

”Olen vuosien saatossa yrittänyt oikaista joitakin juttuja Venäjästä, mutta kuten voit arvata, niin ei ne niitä korjaa.”

Rajasulku harmittaa

Suomen ja Venäjän välinen rajasulku näkyy Lindstedtin elämässä hyvin konkreettisesti.

Aiemmin matka Pietarista Suomeen kesti muutaman tunnin. Nyt perheen on kuljettava Viron kautta, mikä tarkoittaa pienen lapsen kanssa jopa 12–14 tunnin matkustamista eri kulkuneuvoilla.

”Ei sitä kovin usein jaksa tehdä pienen pojan kanssa”, Lindstedt sanoo.

Erityisen raskaaksi tilanteen tekee se, että perheen arki jakautuu kahden maan väliin. Lindstedtin äiti Suomessa lähestyy 80 vuoden ikää, mutta tapaamiset ovat harventuneet rajasulun vuoksi.

”Olisi kiva, että äiti näkisi poikaa enemmän.”

Joskus matkanteko muuttuu lähes absurdiksi.

Lindstedtin tuttavaperhe joutui järjestämään Venäjällä asuvalle anopille matkan Suomeen Turkin kautta, koska Viron kautta kulkeminen ei onnistunut.

”Hän joutui olemaan kolme päivää Turkissa ennen kuin pääsi jatkamaan matkaa Suomeen.”

Lindstedt ymmärtää, miksi raja suljettiin alun perin, mutta ei sitä, miksi se pidetään edelleen kiinni.

”Saatiin rajalaki joka ”poistaa ongelman”. No, laki tuli ja sitä jatkettiin, mutta ikinä ei ole otettu käytäntöön. Hallituksella ei ole ollut aikomustakaan avata rajaa”, Lindstedt ihmettelee.

Häntä harmittaa suomalaisessa keskustelussa erityisesti tapa, jolla tavalliset venäläiset niputetaan helposti osaksi maan politiikkaa ja hallintoa.

”Tavallisten ihmisten arki jää helposti kokonaan näkymättömiin.”

Hän sanoo seuraavansa suomalaiskeskustelua etäältä hieman surullisena.

”Jos joku sanoo Venäjästä jotakin positiivista, siitä tulee helposti leima otsaan”, Lindstedt harmittelee.

Ilman kuulokkeita

Vuosien aikana Lindstedt on matkustanut aina Vladivostokiin asti, istunut keittiönpöydissä Siperiassa, juonut vodkaa junissa ja opetellut kuuntelemaan ihmisiä.

Kirjaimellisesti kuuntelemaan. Hän ei käytä julkisilla paikoilla kuulokkeita.

”Haluan kuulla ihmisten keskusteluja. Metroa, puistoja, kauppoja. Havainnoida.”

Vähitellen yksi ajatus alkoi tuntua yhä osuvammalta. Saksan entisen valtakunnankanslerin Otto von Bismarckin 1800-luvulla lausuttu ajatus:

“Kaikki, mitä ihmiselämästä voi sanoa, on totta jossakin päin Venäjää.”

Bismarckin havainto kuvastaa ennen muuta Venäjän valtavaa maantieteellistä ja kulttuurista monimuotoisuutta. Venäjä pitää sisällään valtavia kontrasteja aina Siperian ääriolosuhteista ja syrjäkylien perinteistä miljoonakaupunkien sykkeeseen.

”Ensin ajattelin, että se tarkoittaa Siperiaa. Nykyään ymmärrän, että se voi tarkoittaa melkein mitä tahansa paikkaa täällä”, Lindstedt sanoo.

Lindstedtin mukaan juuri ristiriitaisuus tekee Venäjästä vaikeasti selitettävän. Samassa hetkessä maa voi tuntua lämpimältä, kaoottiselta, absurdilta ja pelottavalta.

Sen huomaa tavallisena perjantai-iltana pietarilaisessa puistossa.

Poika pyörii karusellissa vähän vanhemman tytön kanssa. Penkillä nuori pari viettää iltaa: toinen lukee kirjaa, toinen selaa puhelinta. Kolme miestä juo pussikaljaa – tai ehkä pussivodkaa. Yhden vaimo tulee hakemaan miehensä kotiin.

Kauempana kaksi vanhaa naista puhuu säästä.

Kainalosauvoilla liikkuva mies istahtaa hetkeksi penkille toisen vanhuksen viereen. Keskustelu jää lyhyeksi.

”Ei, ei ole Ukrainasta tullut, kasvoista näkee, onko ollut rintamalla. Heidän välisensä keskustelu on laimeaa ja hieman väkinäistä, vesipullot molemmilla, tiedä sitten millä sisällöllä”, Lindstedt pohtii päiväkirjamerkinnöissään.

Ihmiset tekevät Venäjän

Venäläisestä mielenmaisemasta on kautta historian käytetty ilmaisua širokaja russkaja duša – avara venäläinen sielu. Ajatus ei tarkoita pelkästään vieraanvaraisuutta tai lämpöä, vaan jotakin ristiriitaisempaa: kykyä elää samanaikaisesti melankolian, huumorin, kärsimyksen, herkkyyden ja elämänilon kanssa.

Pietarissa vuosikymmeniä kulkenut Lindstedt tunnistaa ajatuksessa jotakin olennaista. Hänen mukaansa Venäjää ei voi ymmärtää pelkästään uutisten, politiikan tai historian kautta, vaan kuuntelemalla ihmisiä ja tarkkailemalla tavallista arkea.

Avoimuus elämälle ja arkinen havainnointi älypuhelimeen keskittymisen sijaan avartaa sielua. Ja juuri tavalliset ihmiset tekevät Venäjästä hänelle kiinnostavan.

Lähikaupan eläkeläismyyjä vilauttaa toisinaan omaa eläkeläiskorttiaan kassalla, jotta suomalainen saa alennuksen ostoksistaan. Nuuskakauppias vaihtaa joskus nuuskaa rakastamaansa Fazerin siniseen.

Kerran suomalainen meni ostamaan CCCP-nimistä tarjousolutta. Hylly oli tyhjä.

”Kysyin myyjältä, että loppuiko olut jo vuonna 1991, kun Neuvostoliitto hajosi”, Lindstedt muistelee.

Myyjä nauroi.

”Hän sanoi, ettei mainosta kannata poistaa, kun ei tiedä milloin Neuvostoliitto palaa”, Lindstedt virnistää.

Sitten hän hiljenee hetkeksi.

Venäjällä tavalliseen arkeen sekoittuu jatkuvasti jotain muuta.

Vuosien aikana hän on ystävystynyt entisen Spetnaz-sotilaan kanssa, joka palveli Afganistanissa. Joskus he istuvat iltaa mökillä Viipurin lähellä ja juovat Marskin ryyppyä Mannerheim-linjan tuntumassa.

Öisin Spetnaz-mies näkee painajaisia.

”Hän sanoi kerran, että jos et ole ollut sodassa, et tiedä mitä se on”, Lindstedt vakavoituu.

Lindstedt sanoo yrittäneensä vuosien ajan ymmärtää ihmisiä kansallisuuksien sijasta.

”Mitä enemmän olen tavannut ihmisiä, sitä vähemmän olen ajatellut, minkä maalaisia he ovat”, Lindstedt sanoo.

”Ohjaako mieli maisemaa vai maisema mieltä?”

Samaan aikaan Lindstedt tietää hyvin, ettei nyky-Venäjä ole pelkkää lämpöä ja nostalgiaa.

Suomalainen tuttava pysäytetään rajalla ja häntä epäillään “Supon agentiksi”. Kadulla miliisi pyytää asiakirjoja. Hississä naapuri tietää yllättäen hänen olevan suomalainen.

”Alkaa miettiä, että hengittääkö itsekin tätä ilmapiiriä. Että tuleeko ihmisestä täällä vähitellen vainoharhainen”, Lindstedt pohtii.

Pelon tai epäluulon hiipiessä mieleen Lindstedt muistuttaa itseään ajoittain isänsä aikoinaan kirjoittamalla neuvolla:

”On osattava pelätä, jotta osaisi varoa, mutta sitten osattava myös varoa, ettei pelkää. Mikään ei pistä olemisen mittasuhteita niin sekaisin kun luulemalla pelkääminen.”

Turvallisuuden tunne on myös yksilöllistä loppujen lopuksi ja joskus se ”vaatii kekseliäisyyttä”.

”Oltiin vaimon kanssa paikallisessa diskossa ja siellä joku paikallinen ”demari” oli tulossa minun taskuilleni. Vaimo kävi koputtamassa olkapäälle ja sanoi pokkana olevansa FSB:stä ja hän seuraa minua, joten anna olla”, Lindstedt kertoo.

Aamukahvit suurlähetystön kanssa

Yksi erikoisimmista hetkistä tapahtui vuonna 2025 tammikuisessa aamukahvitapaamisessa Suomen suurlähetystön kanssa, jonne lähetystö oli Pietarissa asuvia suomalaisia kutsunut.

Moskovasta saapunut Suomen Venäjän suurlähettiläs Marja Liivala kertoi suomalaisille turvallisuustilanteesta, poistumissuunnitelmista ja siitä, miksi Venäjällä on vaarallista.

Huoneessa istui ihmisiä, jotka olivat asuneet kaupungissa vuosia tai vuosikymmeniä.

”Tuli sellainen olo, että meille selitettiin meidän omaa arkeamme”, Lindstedt tuumii.

Sitten suurlähettiläs kysyi, kuinka moni luottaa maan viranomaisiin. Suomalainen oli nostamassa kättään.

”Sitten kysyin, että minkä maan viranomaisiin?”

Huone räjähti nauruun.

Syksyllä 2025 oli toinen vastaava tapahtuma, jolloin paikalla oli lähetystöneuvos Petra Paasilinna (Minister Deputy Head of Mission) sekä uusi suomalainen turvallisuushenkilö, joka ei Lindstedtin muistikuvien mukaan juurikaan puhunut mitään eikä oikein kertonut mikä virka hänellä ylipäätänsä on.

”Paasilinna itse asiassa sanoi, että hallitusohjelmassa on sovittu, ettei Venäjän kanssa harjoiteta mitään diplomatiaa, mitä ihmettelen”, Lindstedt sanoo.

Lindstedtin mukaan lähetystön suomalaisten tapaamisilla ei ollut erityistä agendaa. Hän pohtii, että ehkä kyse on ollut lähinnä rasti ruutuun -tehtävästä, että on oltu tekemisissä maassa asuvien suomalaisten kanssa ja kuultu heitä. Tapaamisten jälkeen suomalaiset ovat ihmetelleet ääneen, miksi tapaamisia järjestetään ja mikä niiden tarkoitus on, kun ei kutsujalla ole ollut mitään annettavaa.

”Joku heitti ääneen, että ehkä ne tulivat vakoilemaan, koska tämän turvallisuushahmon kynä sauhusi jokaisen kohdalla, joka pääsi ääneen”, Lindstedt pohtii.

Pietarissa elämä jatkuu kuitenkin tavallisena. Töihin mennään aamulla. Lapset käyvät koulua. Kaupassa käydään. Puistoissa istutaan iltaisin. Taloyhtiön laskut tuodaan kotiovelle.

Ja Lindstedt kuuntelee edelleen.

Kirjoittanut

Kimmo Kautio

Kirjoittaja on Verkkosanomien perustaja ja päätoimittaja.

Kirjoittajan tuoreimmat

• Pääkirjoitus29.5.2026Pääkirjoitus 29.5.2026: Saimaan kanavasta tuli suomalaisen poliittisen pelkuruuden monumentti
• Ulkomaat28.5.2026EU:n datakeskussalailu kuohuttaa: Microsoftin väitetään vaikuttaneen sääntöihin
• VS Premium27.5.2026Yhdeksän maata vetäytyi Ukrainan ammusohjelmasta – Nato torjui myös Zelenskyin miljardivaatimuksen
• Ulkomaat27.5.2026EU:n ja Naton uusi painajainen: Turkki haastaa Kreikan merialueet