Pääkirjoitus 29.8.2026: Maitokauppa uhrattiin moraalille, asekauppa pelastetaan kansallisella edulla
Suomi uhraa Venäjän-kaupan moraalin nimissä, mutta Israelin kohdalla kansallinen etu ajaa arvojen ohi. Arvopolitiikan kaksinaismoralismi on silmiinpistävää.
Suomen ulkopolitiikan moraalinen selkäranka näyttää taipuvan hämmästyttävän notkeasti sen mukaan, mistä ilmansuunnasta kauppatavara tulee.
Venäjän kohdalla meille on vuosien ajan opetettu, ettei kaupankäynti ole vain kaupankäyntiä. Jokainen euro on kannanotto. Kansalliset taloudelliset edut, suomalaiset työpaikat tai yritysten menetykset ovat toissijaisia ja ne on ”pakko kestää”, koska kyse on arvoista.
Suomen ja Venäjän välinen kauppa on pakotteiden, vastapakotteiden ja poliittisten päätösten seurauksena ajettu murto-osaan entisestään. Suomalainen elintarviketeollisuus sai tästä esimakua jo vuonna 2014, kun Venäjän EU:n pakotteisiin vastauksena asettamat vastapakotteet käytännössä romahduttivat muun muassa Valion valtavan Venäjän-viennin.
Ennen romahdusta Venäjä oli Valion tärkein vientimarkkina. Yhtiön Venäjän-vienti vastasi noin 400 miljoonaa litraa maitoa vuodessa. Seurauksena oli satojen miljoonien litrojen ohjaaminen heikommin kannattaville maailmanmarkkinoille, tuotannon sopeuttamista ja työpaikkojen menetyksiä Suomessa.
Sittemmin taloudellisten suhteiden katkaiseminen Venäjään on hyväksytty Suomessa välttämättömänä hintana ”periaatteellisesta” ulkopolitiikasta. Kansallisen edun on kerrottu väistyvän, kun vaakakupissa ovat sota, kansainvälinen oikeus ja moraali.
Periaatteista kun ei tingitä.
Paitsi silloin, kun kauppakumppanin nimi on Israel tai Yhdysvallat.
Israelille tarjottiin kymmenen vuotta lisää
Ylen paljastamat tiedot Suomen ja Israelin puolustusteollisesta yhteistyöstä tekevät tästä kaksinaismoralismista lähes irvokasta.
Suomi ehdotti alkuvuonna 2024 Israelille puolustusmateriaalialan yhteistyötä koskevan yhteisymmärryspöytäkirjan jatkamista. Eikä vain vanhalla viisivuotiskaavalla, vaan kokonaiseksi vuosikymmeneksi vuoteen 2034 saakka.
Tämä tapahtui Gazan sodan jo riehuessa.
Siinä vaiheessa Gazassa oli kuollut valtava määrä siviilejä ja Israelin toiminnasta esitettiin jo vakavia syytöksiä kansainvälisen oikeuden rikkomisesta ja kansanmurhasta. Sittemmin YK:n valtuuttama riippumaton tutkintakomissio on katsonut Israelin syyllistyneen Gazassa kansanmurhaan. Kansainvälisessä tuomioistuimessa ICJ:ssä asiaa käsitellään edelleen, eikä lopullista tuomiota ole annettu.
Juuri tässä tilanteessa Suomen ratkaisu ei ollut jäädyttää sotateollista yhteistyötä, vaan varmistaa sen jatkuminen seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.
Eikä kysymys näytä olevan vain jo ostetun Daavidin lingon varaosista.
Ylen mukaan maat ovat perustaneet yhteisen koordinaatioryhmän, joka kokoontuu vähintään vuosittain. Suomalainen Patria tekee yhteistyötä israelilaisen aseteollisuuden kanssa. Toukokuussa Helsingissä järjestetyssä seminaarissa kymmenet maiden puolustusteollisuuden yritykset verkostoituivat keskenään.
Israelilaismedia Ynetnewsin mukaan Suomen armeijan ja Israelin aseteollisuuden välillä on meneillään peräti 23 hanketta. Jerusalem Postille Israelin puolustusministeriön edustaja kuvaili Suomea Israelin portiksi Naton ja Euroopan markkinoille.
Portiksi.
Samaan aikaan suomalaisille kerrotaan, että maamme harjoittaa sääntöperusteista ja arvoihin perustuvaa ulkopolitiikkaa.
Mihin nämä arvot katosivat?
Yhtä puhutaan, toista tehdään
Puolustusministeri Antti Häkkänen (kok.) vähättelee asiaa toteamalla, ettei pöytäkirjassa ole mitään dramaattista. Hänen mukaansa kyse on muun muassa olemassa olevien ilmapuolustusjärjestelmien yhteistyön toteuttamisesta.
Juuri tämä suhtautuminen tekee tapauksesta niin vastenmielisen.
Jos Venäjältä ostettaisiin tai sen kanssa kehitettäisiin sotateknologiaa samalla, kun Venäjän armeija sotii Ukrainassa, kukaan suomalainen ministeri tuskin kuvailisi asiaa tekniseksi järjestelyksi, jolla vain varmistetaan Suomen tarvitseman teknologian saatavuus.
Eikä pidäkään.
Mutta miksi sama moraalinen mittatikku katoaa kädestä Israelin kohdalla?
Venäjän kanssa taloudellisten suhteiden katkaisemista on perusteltu sillä, ettei hyökkäyssotaa käyvän valtion sotakoneistoa saa välillisesti tukea kaupankäynnillä. Suomen kansan on katsottu olevan velvollinen kantamaan tästä periaatteesta myös huomattavia taloudellisia kustannuksia.
Israelille puolestaan tarjotaan vuosikymmenen mittaista sotateollista yhteistyötä tilanteessa, jossa sen sotatoimet Gazassa ovat herättäneet poikkeuksellisen vakavia kansainvälisoikeudellisia kysymyksiä.
Tätä ristiriitaa ei voi selittää pois puhumalla ”olemassa olevista järjestelmistä”.
Vielä rumemmaksi asian tekee julkisen puheen ja todellisen politiikan välinen kuilu.
Ulkoministeri Elina Valtonen (kok.) on vakuuttanut, ettei Suomi käytännössä käy asekauppaa Israelin kanssa. Pääministeri Petteri Orpo (kok.) on puhunut asekauppojen kriittisestä arvioinnista.
Samaan aikaan puolustusministeriössä on varmistettu maiden sotateollisen yhteistyön jatkuminen vuoteen 2034 ja suomalaiset sekä israelilaiset puolustusteollisuuden yritykset rakentavat uusia yhteistyöverkostoja.
Kansalaisille puhutaan yhtä ja suljettujen ovien takana tehdään toista.
Erityisen hälyttävää on Ylen tieto siitä, ettei vuoden 2024 pöytäkirjan jatkamisesta tehty samanlaista ulkopoliittista arviota kuin vuonna 2019. Tuolloin asia saatettiin myös ulkoministeriön tietoon. Nyt näin ei Ylen tietojen mukaan tehty.
Miksi?
Kun yhteistyötä jatketaan juuri keskellä Gazan sotaa ja vielä kaksinkertaistetaan sopimuskausi viidestä kymmeneen vuoteen, ulkopoliittisen arvioinnin tarve ei ainakaan vähene.
Maito sai mennä, asebisneksen pitää jatkua
Kaksinaismoralismiin tulee vielä yksi lähes absurdi ulottuvuus juuri nyt, kun Suomen talous matelee lähes nollakasvun tuntumassa.
Yksi harvoista todella voimakkaasti kasvavista suomalaisista toimialoista on puolustusteollisuus. Alan yritysten liikevaihto kasvoi vuonna 2025 peräti 42 prosenttia noin 4,2 miljardiin euroon ja yli puolet liikevaihdosta tuli viennistä.
Suomen Pankkikin on nostanut puolustusteollisuuden kasvun yhdeksi Suomen investointeja ja vientiä tukevista tekijöistä.
Suomi siis tarvitsee kipeästi talouskasvua ja samaan aikaan yksi kasvun kirkkaimmista moottoreista löytyy aseiden ja puolustusteknologian valmistuksesta.
Tämä tekee Israel-yhteistyön ympärille rakennetusta moraalisesta akrobatiasta entistä irvokkaampaa.
Venäjän kohdalla suomalaisille on opetettu, että kansallinen taloudellinen etu saa väistyä moraalisten ja ulkopoliittisten päämäärien tieltä. Kauppasuhteiden katkeamisen hinta on maksettava, vaikka suomalaiset yritykset, työpaikat ja kansantalous kärsisivät.
Mutta kun kyse on Israelista ja juuri siitä teollisuudenalasta, josta Suomi nyt hakee kipeästi kasvua, kansallinen etu kelpaakin jälleen argumentiksi.
Maito sai mennä.
Asebisneksen pitää jatkua.
Jos tämä on arvopohjaista ulkopolitiikkaa, olisi kiinnostavaa tietää, missä kohtaa arvopohjaa kulkee sen hintalappu.
Moraali ei voi riippua kauppakumppanista
Tapaus kertoo lopulta jostakin paljon suuremmasta kuin Israelista.
Se kertoo Suomen niin kutsutun arvopohjaisen ulkopolitiikan todellisesta luonteesta.
Jos ihmisoikeudet, kansainvälinen oikeus ja hyökkäyssotien vastustaminen ovat universaaleja periaatteita, niiden pitäisi koskea ystäviä ja vihollisia samalla tavalla. Muuten kyse ei ole periaatteista vaan geopoliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta.
Jos Venäjän kohdalla sota ja kansainvälisen oikeuden rikkominen tarkoittavat sitä, että suomalaisen yrityksen on hyväksyttävä markkinoidensa menetys ja Suomen kansantalouden tappiot, saman periaatteen pitäisi päteä riippumatta siitä, onko kyseessä Venäjä, Israel, Yhdysvallat tai mikä tahansa muu valtio.
Silloin olisi ainakin rehellisempää lopettaa puhuminen arvopohjaisesta ulkopolitiikasta.
Sanottaisiin suoraan, että Suomi käy kauppaa ja tekee turvallisuuspoliittista yhteistyötä niiden kanssa, joiden kanssa sen kulloinkin katsotaan olevan strategisesti hyödyllistä tehdä yhteistyötä.
Sanottaisiin suoraan, että kansainvälisen oikeuden rikkomukset, siviiliuhrit ja hyökkäyssodat muodostuvat yhteistyön esteeksi silloin, kun tekijä on geopoliittinen vastustaja, mutta moraalinen ehdottomuus katoaa yhtä nopeasti, kun kyseessä on Israelin tai Yhdysvaltojen kaltainen liittolainen.
Se olisi kyynistä.
Mutta ainakin se olisi rehellistä.
Nykyinen politiikka on pahempaa. Ensin suomalaisille perustellaan Venäjän vastaista pakotepolitiikkaa moraalilla ja vaaditaan hyväksymään siitä aiheutuvat taloudelliset menetykset yhteisen hyvän nimissä.
Sen jälkeen samoilla arvoilla pyyhitään pöytää, kun kyse on Israelista ja Suomen sotateollisista eduista.
Suomella on täysi oikeus huolehtia puolustuskyvystään ja kansallisista eduistaan. Itse asiassa juuri kansallisen edun pitäisi olla Suomen ulkopolitiikan lähtökohta.
Mutta silloin kansallista etua ei voida kaivaa esiin perusteluksi vain silloin, kun yhteistyökumppani sattuu olemaan lännen liittolainen ja unohtaa se silloin, kun suomalaiset yritykset ja kansantalous maksavat geopoliittisista ratkaisuista Venäjän suunnalla.
Suomella ei ole oikeutta kutsua tällaista ulkopolitiikkaa johdonmukaisesti arvopohjaiseksi.
Moraali, joka vaihtuu kauppakumppanin mukaan, ei ole moraalia.
Se on kaksinaismoralismia.
Kokeile ensimmäinen kuukausi 1 € – sen jälkeen 3 €/kk.
Piditkö lukemastasi? Arvostaisimme, jos jakaisit artikkelin eteenpäin.
