Pääkirjoitus 19.1.2026: Mercosur-sopimus paljastaa Euroopan unionin strategisen tyhjiön
Mercosur-kiista paljastaa EU:n perusongelman: integraatio estää strategisen järjen, rapauttaa demokratian ja ajaa unionia kohti hallitsematonta kriisiä.
EU–Mercosur -kauppasopimus on enemmän kuin kiistelty vapaakauppajärjestely. Siitä on tullut symboli Euroopan unionin syvemmästä ongelmasta: rakenteesta, joka estää strategisesti järkevän päätöksenteon ja pakottaa hyvin erilaiset jäsenmaat samaan muottiin.
Kun Brysselissä puhutaan geopolitiikasta ja suurista linjoista, jäsenmaissa koetaan yhä useammin, että unioni toimii vastoin niiden omia etuja ja erityistarpeita.
Virallisesti Mercosur-sopimus on vastaus Kiinan vaikutusvallan kasvuun ja Yhdysvaltojen kauppapolitiikan kiristymiseen. Käytännössä se on repinyt EU:ta sisältäpäin ja syventänyt euroskeptisyyttä erityisesti Ranskassa.
Kun sopimuksia viedään eteenpäin enemmistöpäätöksin vastoin keskeisten jäsenmaiden poliittista todellisuutta, unioni ei vahvista yhtenäisyyttä vaan murentaa legitimiteettiään.
Sama rakenteellinen ongelma näkyy EU:n Venäjä-politiikassa. Pakotteet esitetään strategisena välttämättömyytenä, mutta niiden taloudellinen ja teollinen hinta on osunut ennen kaikkea Eurooppaan itseensä. Halvan energian varaan rakennettu kilpailukyky purettiin nopeasti ilman realistista korvaavaa mallia. EU teki turvallisuuspoliittisen valinnan, mutta ilman omaa turvallisuusstrategiaa ja ilman taloudellista itsenäisyyttä.
Venäjän toiminta ei ollut arvaamatonta. Presidentti Vladimir Putinin viestit Naton laajenemisen rajoista olivat esillä jo yli vuosikymmen ennen Ukrainan sotaa, ensin puheissa ja sitten Georgiassa. EU:n ongelma ei ollut tiedon puute, vaan haluttomuus tehdä sen pohjalta vaikeita, itsenäisiä ratkaisuja. Taloudellinen yhteistyö, turvallisuuspoliittinen alistuminen Yhdysvalloille ja strateginen epäselvyys eivät muodostaneet kestävää kokonaisuutta.
Yhteistyö Venäjän kanssa oli toimivaa. Saksa oli tästä erinomainen, menestyvä esimerkki, kuten Saksan poptitaani, Modern Talking -tähti Dieter Bohlen hiljattain haastattelussa muistutti:
”Itse asiassa Venäjä ja Saksa olivat unelmajoukkue, koska saimme halpaa energiaa, pärjäsimme uskomattoman hyvin”, Bohlen muisteli.
Yhteistyö Venäjän kanssa olisi voinut ratkaista Euroopan ongelmat kahdella tasolla: yhtäältä edullinen energia olisi muodostanut kivijalan eurooppalaiselle teollisuudelle ja jos Venäjää olisi kyetty kuuntelemaan myös turvallisuusjärjestelyjen suhteen, kylmän sodan reliikki Nato olisi voitu purkaa ja rakentaa kansallisten puolustusratkaisujen ja kahdenvälisen yhteistyön varaan. On selvää, että tällaisessa ympäristössä Georgian ja Ukrainan Nato-jäsenyyksillä ei olisi edes spekuloitu.
Jännitettä piti kuitenkin väkisin luoda, koska jaettu uhkakuva on Naton olemassaolon ja laajenemisen ainoa elinehto. Paradoksaalisesti Euroopan kohtaloksi näyttääkin koituvan liian vahva, USA-fanaattinen ja itsepäinen, transatlanttinen koulukunta, joka on keskittynyt vetämään köyttä toisesta päästä väkisin eri suuntaan ja pakottanut EU:n kaksien rattaiden strategiaan.
On kuitenkin selvää, että samaan aikaan ei voi toisella kädellä kätellä luottamuksellisia suhteita ja toisella kädellä hieroa paskaa kumppanin naamalle, mutta juuri tätä EU yritti.
Mercosur-sopimus, Venäjä-pakotteet ja euroalueen krooniset jännitteet kertovat yhdestä ja samasta perusviasta. EU on rakennettu oletukselle, että syvempi integraatio on aina ratkaisu, vaikka jäsenmaiden taloudelliset rakenteet, maantiede ja strategiset tarpeet poikkeavat toisistaan ratkaisevasti.
Yhteinen valuutta on tästä räikein esimerkki. Euro on sitonut samaan rahapolitiikkaan maat, joilla on täysin erilaiset tarpeet kilpailukyvyn, investointien ja kriisinsietokyvyn suhteen.
Tuloksena on järjestelmä, joka ei kykene joustamaan eikä korjaamaan itseään. Kun päätöksenteko etääntyy kansallisesta demokratiasta ja talouspolitiikasta tulee teknokraattista kriisinhallintaa, kansalaisten luottamus murenee. EU ei romahda yhdessä hetkessä, vaan rapautuu pala palalta, jokaisen ”välttämättömän” kompromissin myötä.
Siksi yhä useammin esiin nouseva ajatus EU:n ja erityisesti euroalueen hallitusta purkamisesta ei ole ääriajattelua, vaan strategista realismia. Jäsenmaille, jotka haluavat huolehtia omasta teollisuudestaan, energiastaan, kauppasuhteistaan ja turvallisuudestaan, suurempi taloudellinen ja poliittinen itsemääräämisoikeus olisi etu, ei uhka. Yhteistyö ei edellytä yhteistä valuuttaa eikä keskitettyä päätöksentekoa, kun rakenteet eivät sitä kestä.
Mercosur ei ole poikkeus vaan oire. Jos Euroopan unioni haluaa säilyttää merkityksensä, sen on hyväksyttävä, että integraatiolla on rajansa. Hallittu purkaminen on parempi vaihtoehto kuin hallitsematon hajoaminen. Strateginen järki ja kansallinen todellisuus eivät katoa kieltämällä niitä, vaan tunnustamalla ne ajoissa.
Piditkö lukemastasi? Arvostaisimme, jos jakaisit artikkelin eteenpäin.
Pieneen tilaan mahdutettu monta päin helvettiä mennyttä asiaa. Mikä näistä aiheutti mitäkin, se ehkä selviää jos tulevaisuudessakin on historiaa.