Pääkirjoitus 1.3.2026: Libyasta Iraniin – talouden itsenäisyys ja globaalin vallan haasteet

Mainos. Artikkeli jatkuu alla.

Iran joutui lauantaina Yhdysvaltojen ja Israelin laittoman ja provosoimattoman sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Iskujen seurauksena maan korkein johtaja Ali Khamenei menehtyi.

Tapahtumat nostavat kansainvälisen huomion keskelle Iranin taloudellisen ja geopoliittisen aseman: maa on ollut pitkään riippumaton länsimaisista rahoitusinstituutioista, sen keskuspankki hallitsee öljy- ja valuuttavarantoja valtion ohjauksessa ja se rakentaa vaihtoehtoisia kauppakanavia BRICS-maiden kanssa.

Tämä historiallinen kehys tekee Iranista strategisesti merkittävän ja samanaikaisesti haavoittuvan kohteen, mikä tuo mieleen Gaddafin Libyan esimerkin – valtion, joka uskalsi haastaa kansainvälisen velkajärjestelmän ja maksaa siitä kovan hinnan.

Gaddafin Libya oli kukoistava valtio

Muammar Gaddafin nimi herättää yhä monissa kylmiä väreitä. Länsimaiset mediat maalasivat hänestä vuosikymmenten ajan kuvan eksentrisestä diktaattorista – miehestä, jota vastaan “kansainvälinen yhteisö” oli ”pakotettu” puuttumaan humanitaarisin perustein. Kuulostaa tutulta, mutta mitä jos tämä tarina ei ollutkaan aivan koko totuus?

On syytä uskaltaa tarkastella faktoja ilman propagandasuodatinta. Libya Gaddafin hallinnon alla oli monella mittarilla Afrikan menestynein valtio. Kun maa oli 1950-luvulla vielä yksi maailman köyhimmistä, Gaddafin valtakauden aikana se nousi mantereensa huipulle: korkea elintaso, ilmainen koulutus ja terveydenhuolto, valtion takaamat asuntolainat ilman korkoa – ja kaiken kruununa yksi maailman hulppeimmista vesihuoltohankkeista, “Great Man-Made River”.

Libya oli poikkeus maailmanjärjestyksessä: maa ilman ulkomaista velkaa. Sen keskuspankki ei ollut sidottu länsimaiseen velkapohjaiseen rahajärjestelmään. Öljytuloja ei ohjattu kansainvälisille pankeille, vaan suoraan kansalaisille. Kun monet maat yhä tänäkin päivänä ovat velkavankeudessa, Gaddafin Libya oli käytännössä omavarainen.

Mainos. Juttu jatkuu alla.

Kun nuori pari avioitui, valtio tarjosi kymmeniätuhansia dinaareita oman kodin ostamiseen. Jos opiskelija valmistui eikä töitä heti löytynyt, valtio maksoi keskipalkan, kunnes työ järjestyi. Tämä ei ollut kommunismia, vaan öljyrikkaan valtion sosiaalista järjestelmää, joka nojasi ajatukseen, että luonnonvarat kuuluvat kansalle.

Miksi Gaddafi todellisuudessa tuhottiin

Vuonna 2009 Gaddafi astui maailmanpoliittiseen miinakenttään suunnitelmallaan perustaa afrikkalainen kultadinaari ja Afrikan valuuttarahasto. Tavoitteena oli luoda mantereelle oma rahajärjestelmä, joka ei nojaisi sen enempää dollariin kuin ranskalaiseen CFA-frangiinkaan. Käytännössä tämä olisi merkinnyt valtavaa iskua länsimaiselle finanssivallalle – ja erityisesti Ranskan vaikutuspiirille entisissä siirtomaissaan.

Pian “arabikevään” varjolla käynnistettiin NATO:n ilmaiskut, ja Libya syöstiin kaaokseen.
Kokonaista valtiota ei pelkästään hajotettu – sen 150 miljardin dollarin varat jäädytettiin ja maasta, joka oli kerran Afrikan vaurain, tuli Eurooppaan suuntautuvan pakolaisliikenteen keskus.

Se, mitä länsi kutsui “vapauttamiseksi”, merkitsi todellisuudessa siirtymistä velattomasta hyvinvointivaltiosta rikkinäiseen sotatalouteen, jossa vieraat voimat kilpailevat öljystä ja maaperästä.

Kun tarinat kontrolloidaan, totuus tukahtuu

Libyan tragedia paljastaa, kuinka tarinankerronta on tärkeämpi ase kuin pommit.
Kun media luo viholliskuvan, kansat hyväksyvät sodan oikeutuksen mukisematta. Mutta kun kuorien alta paljastuu mies, joka yritti vapauttaa Afrikan taloudellisen alistamisen ikeestä, narratiivi alkaa murtua.

Gaddafin virheet – poliittinen vainoharha, autoritaarinen ote, opposition tukahduttaminen – ovat totta. Mutta ilman hänen vastustustaan länsimaiselle finanssijärjestelmälle Libya olisi jäänyt samankaltaiseksi velkavankilaksi kuin monet muut Afrikan maat. Hänen kuolemansa ei vapauttanut kansaa – se vapautti monikansalliset yhtiöt ja pankit hyökkäämään sen luonnonvarojen kimppuun.

Totuus ei aina sovi uutisotsikoihin. Gaddafin Libya oli monimutkainen valtio – yhdistelmä idealismia ja yksinvaltaa, sosialismia ja heimokulttuuria. Mutta yksi asia on varma: hän rikkoi tabun. Hän uskalsi kysyä, miksi Afrikan pitäisi lainata rahaa, vaikka mantereella on resurssit omavaraisuuteen.

Ja siitä, kuten historia niin usein näyttää, ei rankaista vain poliittisesti. Siitä maksetaan hengellä.

Miksi Iran on Gaddafin Libyan tavoin globalistien hampaissa

Gaddafin Libyassa ja nykyisessä Iranin islamilaisessa tasavallassa, jota Ali Khamenei eiliseen saakka johti, omalla keskuspankilla on ollut keskeinen rooli valtion talousjärjestelmässä. Gaddafin Libyassa maan omassa hallinnassa ollut keskuspankki hallinnoi öljytuloja ja valtion varoja, eikä maa ollut merkittävästi velkaa länsimaisille kansainvälisille instituutioille ennen vuoden 2011 sotaa.

Vastaavasti nykyisessä Iranissa maan oma keskuspankki valvoo öljy- ja valuuttavarantoja ja maa ei käytännössä ota lainoja länsimaisilta rahoituslaitoksilta, kuten Kansainväliseltä valuuttarahasto IMF:ltä tai Maailmanpankilta. Tämä on vähentänyt molemmissa maissa riippuvuutta länsimaisista talousverkostoista ja antaa valtiolle merkittävää liikkumavaraa rahapolitiikassa.

Iranin tilannetta korostaa lisäksi sen osallistuminen BRICS-maiden luomiin vaihtoehtoisiin talous- ja kauppaverkostoihin, jotka tarjoavat lännestä riippumattomia rahoitus- ja kaupankäyntikanavia. Tämä tekee maasta taloudellisesti itsenäisemmän ja vähemmän alttiin perinteisille länsimaisille vaikutuskanaville verrattuna moniin muihin alueen maihin.

Gaddafin Libyassa BRICS:iä vastaavaa globaalia vaihtoehtoverkostoa ei ollut, mutta Afrikan kultadinaarin ja valuuttarahaston luominen olisivat tällaisen synnyttäneet. Libyan keskitetty öljy- ja rahapolitiikka kuitenkin tarjosi samanlaista kansallista riippumattomuutta lännestä. Näin molemmissa maissa keskuspankin asema, vähäinen kansainvälinen velka länsimaisille instituutioille ja valtion taloudellinen ohjaus muodostavat kokonaisuuden, joka mahdollisti taloudellisen riippumattomuuden, vaikka instituutioiden ja järjestelmien yksityiskohdat erosivat merkittävästi.

BRICS-maat – Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan johdolla – muodostavat nyt Gaddafin suunnitelmia vahvemman taloudellisen ja poliittisen kokonaisuuden, jonka haastaminen suoraan kokonaisuutena on erittäin vaikeaa.

Iranin kaltaisen maan kohdalla tilanne on kuitenkin toinen: sen riippumattomuus lännestä ja omat taloudelliset vaihtoehtoverkostot tekevät siitä strategisesti merkittävän, mutta samalla suhteellisen haavoittuvan kohteen. Tästä syystä Iran voidaan nähdä loogisena “aloituspisteenä” taloudelliselle tai geopoliittiselle painostukselle, mikäli tavoitteena on rajoittaa BRICS-maiden vaikutusvaltaa ja mahdollisuuksia haastaa Yhdysvaltain dollarin globaali asema erinäisten tekosyiden varjolla.

Mainos. Juttu jatkuu alla.

Kuvituskuva: ChatGPT