Kolumni: Maisemat, joita kutsumme kodiksi

Suomi on maa, jossa metsät ja pellot muodostavat ikuisen rytmin. Silmä tottuu metsän vihreyteen ja järven hopeaan, mutta joskus tie kaartaa niin, että jokin yksinkertainen näkymä pysäyttää: sydän lyö hieman nopeammin, ja mieli hengittää syvään.

Minulle tällaisia paikkoja ovat Tyrvännöntien laskut Lepaan kylään Hattulassa ja kolmostien peltoaukeat Jalasjärven suunnalla, kun matka vie kohti Seinäjokea. Lepaan maisemat kantavat mukanaan lapsuuden matkoja mummolaan, lämpimiä muistoja ja lapsen huolettoman ilon täyttämiä kesäpäiviä. Jalasjärven pellot puolestaan piirtyivät mieleeni Seinäjoella asumisen aikana, arkisten päivien keskellä, mutta silti niin voimakkaasti, että ne jäivät osaksi sisäistä maisemaani.

Nämä eivät ole turistien kehumia nähtävyyksiä, eivätkä kansainvälisiä postikorttimaisemia. Ne ovat arkisia, tavallisia ja suomalaisia. Mutta juuri siksi ne ovat rakkaita. Peltoaukean keskellä, missä tie jatkuu silmän kantamattomiin ja horisontti avautuu, näkee jotain syvempää: Suomen hiljaisen kauneuden.