Pääkirjoitus 6.12.2025: Itsenäisyyspäivä ilman itsenäisyyttä

Suomi viettää jälleen itsenäisyyspäivää kynttilöin, paraatein ja juhlallisin sanankääntein. Iltasella kansa käpertyy seuraamaan presidentinlinnan juhlavastaanottoa, jonka isäntänä häärii tasavallan presidentti Alexander Stubb, jonka mukaan ”valitettavasti, korostan valitettavasti kansainvälinen järjestelmä perustuu edelleen valtioihin, kansallisvaltioihin”.

Lausuma on sinänsä toteamus maailman rakenteesta, mutta samalla se heijastelee jotain syvempää suomalaisessa poliittisessa itsereflektiossa: Miten kansallisvaltio voi olla meille yhtä aikaa pyhä ja sietämätön?

Valtiollinen itsenäisyys perustuu kuitenkin tähän maailman ”valitettavaan” rakenteeseen, josta kai sitten – joidenkin mielestä – pitäisi hankkiutua eroon kokonaan?

Suomen kansan presidentikseen äänestämän Stubbin henkilöön tiivistyykin itsenäisyyden Venäjälle menettämistä hysteerisesti pelkäävän kansan henkinen ja älyllinen paradoksi:

Samat ihmiset, jotka pelkäävät Venäjän vievän meiltä valtiollisen itsenäisyytemme, äänestävät presidentiksi henkilön, jonka mukaan koko konsepti on valitettava.

Samalla kun kunniamerkit kiillotetaan ja 364 päivää vuodessa lähinnä vahingollisena pidetyn kansallistunteen rippeitä ravistellaan hetkeksi näkyviin, yksi asia jää sitkeästi lausumatta: juhlimme jotain, mitä meillä ei enää ole.

Tämä teksti ei edusta nostalgista kaipuuta osastolle “ennen kaikki oli paremmin”, vaan kysymys on siitä, mitä se itsenäisyys oikeastaan on, mitä me juhlimme?

Jos itsenäisyys tarkoittaa valtion kykyä tehdä omat päätökset, määritellä oma suuntansa ja kantaa itse vastuu seurauksista, on suomalaisen päätäntävallan liikkumatila kaventunut vuosi vuodelta.

Euroopan unionin päätöksenteko määrittää yhä suuremman osan arjestamme, aina talouspolitiikan raameista digitaalisiin ja energiaa koskeviin sääntöihin. Usein Suomi toimii näissä pöydissä enemmän hiljaisena sopeutujana kuin linjanvetäjänä.

Nato-jäsenyys puolestaan kytkee turvallisuutemme rakenteeseen, jossa omat painotuksemme hukkuvat suurten valtioiden strategisiin intresseihin. Yhdessä nämä kietovat Suomen järjestelmiin, joissa itsenäisyys muistuttaa enemmän historiallista symbolia kuin käytännön mahdollisuutta valita toisin, vaikka toki myönteisiäkin esimerkkejä on.

Slovakia ja Unkari ovat käyttäneet liikkumavaraansa rohkeasti ja osoittaneet mitä kansallisten etujen vaaliminen tarkoittaa käytännössä. Nato-jäsenyyden ei siis tarvitse määritellä ulko- ja kauppapolitiikkaa niin vahvasti kuin se Suomen kohdalla on tehnyt.

Lähes vihamielinen suhtautuminen Slovakian ja Unkarin näkökulmiin ja niiden yksipuolinen ”venäjämieliseksi” leimaaminen kuitenkin nostaa paradoksin jälleen pintaan: itsenäinen Suomi voisi toimia samoin, jatkaa meitä hyödyttävää kauppaa itänaapurin kanssa ja hyötyä tavattomasti samaan joukkoon asemoitumisesta, mutta mitä vielä. Suomalaisella itsenäisyyden juhlijalla alkaa pintaan kuplia viha, kun joku itsenäinen valtio ajaa kansallista etuaan.

Kansainvälisyyden harha

Kun päättäjämme marssivat EU- ja Nato-kokousten kabineteista median eteen, he keskittyvät mikrofonimeren edessä esittelemään kielitaitoaan kansan ihastellessa heidän edustavaa “kansainvälisyyttään”.

Harva kuitenkaan pysähtyy miettimään, että tämä kuviteltu kansainvälisyytemme suuntautuu lähes yksinomaan kapeaan länsimaiden piiriin, joka kattaa korkeintaan neljänneksen maailman valtioista. Se ei ole kansainvälisyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä; se on suuntautuneisuutta yhteen blokkiin.

Voit toki sukkuloida sujuvasti Euroopan ja Pohjois-Amerikan metropoleissa ja leikkiä kosmopoliittia mielin määrin. Jos kuitenkin vaikkapa Georgian kamaralle astuessasi ensimmäinen houkutuksesi on osallistua hallinnon vaihtamista mielesi mukaiseksi vaativaan mielenosoitukseen, et välttämättä ole mikään maailmankansalainen, vaan impivaaralaisena vieraassa maassa, ylistämässä kovaan ääneen omaa tapaasi elää.

Aitoa kansainvälisyyttä on ymmärtää, että suurin osa maailmasta tottelee erilaista yhteiskuntajärjestystä kuin omamme. Todellista maailmankansalaisuutta on ymmärtää maailman moninaisuus ja hyväksyä moninapainen todellisuus, jossa vaikutusvaltaa on sekä lännessä, idässä että globaalissa etelässäkin. Kansainvälisyys ja avoimuus eivät edellytä valtiolta kuulumista unioneihin ja puolustusliittoihin, eikä tämä valitettava valtiollinen itsenäisyytemme ole kansainvälisyyden este. Sen sijaan jäsenyytemme EU:ssa ja Natossa rajaavat itsenäisyyttämme.

Nyky-Suomen kansainvälisyys onkin varsin valikoivaa ja turvallisen tuttua: ei maailmaan avautumista, vaan sen kaventamista neljännekseen. Tätä ajattelua on omiaan kaventamaan yhtenään viljelty puhe ”kansainvälisestä yhteisöstä”, jolla todellisuudessa viitataan yleensä juuri tähän länsimaiden joukkoon. Samaan aikaan itärajaan suhtaudutaan kuin valon ja pimeyden tai hyvän ja pahan porttiin, joka on suljettava.

Suomessa aitoa kansainvälisyyttä edusti viimeksi kekkoslainen ulkopolitiikka: tahto ja kyky tulla toimeen kaikkien kanssa, sekä lännen että idän. Maailma oli silloin toinen, mutta sen perusajatus, omien kansallisten etujen turvaaminen tasapainoilemalla eri suuntiin, olisi yhä käyttökelpoinen niille, jotka uskaltavat katsoa maailmaa laajemmin kuin yhden, kapean blokin läpi.

Suomen suurin ulkopoliittinen ongelma ei ehkä kaikessa ole edes riippuvuus, vaan kuviteltu kansainvälisyys, joka todellisuudessa on vain yhden kapean suunnan korostamista. Jostain syystä oletamme, että joukkoon kuuluaksemme meidän on riisuttava omat erityspiirteemme ja unohdettava sijaintimme realiteetit.

Vasta kun uskallamme olla mitä olemme ja nähdä muunkin maailman moninapaisena ja -muotoisena, voimme väittää ymmärtävämme, mitä kansainvälisyys todella on.

Itsenäisyys ei ole uskon asia

Vuoden synkimpänä päivänä sytytämme kaksi kynttilää ikkunalle kuin todistukseksi siitä, että mennyt on yhä läsnä. Kynttilät eivät kuitenkaan valaise sitä tosiasiaa, että poliittinen rohkeus puhua ääneen muutoksista omassa asemassamme puuttuu.

Itsenäisyyspäivän juhlapuheissa korostuvat arvot ja perinteet, mutta niiden rinnalla vältellään sitä tärkeintä kysymystä: mitä itsenäisyys tarkoittaa moninapaisessa maailmassa ja miten se väistämättä vaikuttaa suhteisiimme eri ilmansuuntiin ja sitä kautta myös taloudelliseen elinvoimaamme ja kykyymme pärjätä maailmassa. Auttaako vai haittaako, että päätäntävaltaa siirretään jatkuvasti ylikansallisiin rakenteisiin?

Toki voi olla niinkin, että suomalaisia ei aidosti haittaa itsenäisyyden menettäminen lainkaan, mutta miksi sitten jatkaa esittämistä, kuin mitään ei olisi tapahtunut eikä koko ongelmaa olisi olemassakaan?

Linnan juhlien tanssisalissa, kaiken kansan silmien alla, juhlii järjettömän kokoinen virtahepo.

Juhlapäivän kauniit lauseet eivät muutu todeksi sillä, että niihin uskoo kuin ennenkin. Itsenäisyys ei ole usko, joka tulee lihaksi, kun kerran vuodessa käy kirkossa, eikä sielu palaa tuolta puolen, vaikka kuinka polttaa kynttilöitä ja muistaa menneitä seremoniallisesti.

Jos haluamme, että itsenäisyyspäivä on vielä tulevaisuudessakin jotain muuta kuin muisto menneestä, meidän on uskallettava sanoa ääneen, missä olemme ja mihin haluamme mennä. Muuten juhlimme joka vuosi enemmän symbolia kuin todellisuutta.

---

Piditkö lukemastasi? Arvostaisimme, jos jakaisit artikkelin eteenpäin.

• Facebook
• X
• Threads
• LinkedIn
• Pinterest
• Reddit
• Telegram
• WhatsApp
• Bluesky
• Jaa kaverille sähköpostitse
• Kopioi linkki

Verkkosanomien sovellus on saatavilla mobiililaitteille: Lataa sovellus

Kirjoittanut

Kimmo Kautio

Kirjoittaja on Verkkosanomien perustaja ja päätoimittaja.

Kirjoittajan tuoreimmat

• VS Premium4.7.2026Turkki vaikeuttaa Israelin, Kyproksen ja Kreikan merikaapelihanketta
• Ulkomaat2.7.2026NATO:ssa repeämä Ukrainan tuesta – Italia jarruttaa sitoutumista vuoteen 2027
• VS Premium1.7.2026Meteorologi Euroopan poikkeuksellisesta helleaallosta: ”Ei liity mitenkään ilmastonmuutokseen”
• Pääkirjoitus1.7.2026Pääkirjoitus 1.7.2026: Rikosoikeus ei saa muuttua mielipiteiden vartijaksi