Italialaisfilosofin synkkä arvio Euroopasta: ”Kiinnittäkää turvavyöt, sillä me törmäämme”
Euroopan levottomuuksien taustalla kytee paljon mielenosoituksia syvempi kriisi. Filosofi Andrea Zhok katsoo, että vallanpitäjät ovat menettämässä otteensa.
Ranskan Limogesissa 17. lokakuuta roihahtanut kaupungintalon tulipalo on noussut symboliksi Eurooppaa ravistelevista yhteiskunnallisista levottomuuksista. Historiallisen rakennuksen katto tuhoutui liekeissä ja sen kellotorni romahti. Samaan aikaan eri puolilla Ranskaa järjestetyt mielenosoitukset kärjistyivät paikoin väkivaltaisiksi yhteenotoiksi, ryöstelyksi ja omaisuuden tuhoamiseksi.
Milanon yliopiston filosofian dosentti Andrea Zhok näkee tapahtumissa kuitenkin jotakin paljon suurempaa kuin yksittäisten mielenosoitusten väkivaltaisen kärjistymisen.
Italialaisfilosofin mukaan Euroopassa on käynnissä yhteiskunnallinen kehitys, jonka taustalla vaikuttavat vuosikymmenten aikana kasaantuneet ristiriidat kansalaisten ja heitä hallitsevien eliittien välillä.
Zhok tarkastelee tilannetta 18. lokakuuta julkaistussa kirjoituksessaan Allacciate le cinture eli Kiinnittäkää turvavyöt. Hänen johtopäätöksensä on synkkä: Euroopan poliittinen järjestelmä on ajautumassa kriisiin, jonka seurauksia sen johtajat eivät enää kykene hallitsemaan.
Väkivallan tuomitseminen ei riitä selitykseksi
Zhok aloittaa kirjoituksensa tuomitsemalla Ranskan levottomuuksiin liittyneen väkivallan. Hänen mukaansa historiallisten rakennusten polttamiselle, autojen tuhoamiselle tai kauppojen ryöstelylle ei löydy hyväksyttävää oikeutusta.
Pelkkä moraalinen paheksunta ei kuitenkaan auta ymmärtämään, miksi tällaisia tapahtumia syntyy.
Zhok pitää lyhytnäköisenä suhtautumista, jossa huomio kiinnittyy yksinomaan väkivallan näkyviin seurauksiin, mutta niiden yhteiskunnalliset taustatekijät sivuutetaan.
Hänen mukaansa Ranskassa ja eri muodoissa myös Espanjassa, Portugalissa, Albaniassa, Belgiassa ja Italiassa nähdyt levottomuudet eivät ole irrationaalisia purkauksia. Ne muodostavat osan laajempaa historiallista kehitystä, jonka logiikka avautuu vasta yksittäisiä tapahtumia laajemmasta näkökulmasta.
Zhok erottaa toisistaan kaksi tarkastelutasoa. Yksittäisiä väkivallantekoja voidaan ja pitää arvioida moraalisesti, mutta samalla on ymmärrettävä niiden taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia voimia.
Historia ei hänen mukaansa pysähdy siihen, että sen tapahtumia paheksutaan.
Teknokraattinen eliitti on vieraantunut kansalaisista
Zhokin analyysin keskiössä on eurooppalaisen vallankäytön muuttuminen yhä etäisemmäksi tavallisten kansalaisten tarpeista.
Hänen mukaansa eurooppalaiset ovat jo vuosien ajan kohdanneet poliittisen järjestelmän, jossa päätöksenteko näyttäytyy kasvottomana teknokraattisena koneistona. Se jatkaa valitsemallaan tiellä riippumatta siitä, millaisia seurauksia sen ratkaisuilla on kansalaisten elämään.
Zhok kuvaa tätä koneistoa autopilotilla eteneväksi rakenteeksi, joka ei reagoi väestön tarpeisiin.
Hänen tulkintansa mukaan finanssimaailmaan kytkeytyneet teknokraattiset eliitit ovat pyrkineet säilyttämään yhteiskunnallisen hallinnan kahdella toisiaan täydentävällä keinolla.
Ensimmäinen on kansalaisten huomion ohjaaminen viihteen ja median avulla pois poliittisen vallankäytön olennaisista kysymyksistä. Toinen on vastarinnan rajoittaminen erilaisilla hallinnollisilla, taloudellisilla ja poliittisilla pakkokeinoilla.
Esimerkkeinä Zhok mainitsee poliisivoiman käytön, pankkitilien sulkemisen, vaalilainsäädännön muuttamisen ja vaalien mitätöimisen.
Kyse ei hänen näkemyksensä mukaan ole satunnaisista ylilyönneistä, vaan vallankäytön perusasetelmasta, jossa kansalaisia ei enää pidetä tasavertaisina keskustelukumppaneina.
”Euroopan johtajien yleinen, hiljainen ja kyseenalaistamaton oletus on, ettei rahvaan kanssa keskustella järkiperäisesti, vaan sille tarjotaan vuorotellen porkkanaa ja keppiä”, Zhok kirjoittaa.
Julkisesta keskustelusta on tullut poliittista teatteria
Erityisen voimakkaasti Zhok arvostelee eurooppalaista julkista keskustelua ja median suhdetta poliittiseen valtaan.
Hänen mukaansa poliittisesta viestinnästä on muodostunut näytelmä, jossa väitteiden uskottavuus on menettänyt merkitystään. Julkisuudessa esitettyjen perustelujen tehtävänä ei hänen tulkintansa mukaan ole niinkään kuvata todellisuutta kuin oikeuttaa ennalta valittuja poliittisia ratkaisuja.
Zhok nostaa esimerkiksi Euroopassa toistuvat varoitukset Venäjän mahdollisesta hyökkäyksestä.
Hän torjuu ajatuksen Venäjän välittömästä hyökkäysaikeesta ja pitää sitä esimerkkinä poliittisesta uhkakuvaviestinnästä, jota hänen mukaansa ylläpidetään tarkoitushakuisesti.
”Kukaan täysjärkinen ei todella usko, että Venäjä olisi hyökkäämässä kimppuumme. Se ei kuitenkaan estä kokonaisia institutionaalisten suunsoittajien joukkoja toistamasta näitä typeryyksiä vakavalla naamalla päivästä toiseen”, Zhok paaluttaa.
Zhokin arvostelu kohdistuu erityisesti siihen, kuinka turvallisuuspoliittisia uhkakuvia voidaan hänen näkemyksensä mukaan käyttää julkisten varojen suuntaamisen perusteluna.
Hänen tulkintansa mukaan olennaista ei ole edes yksittäisten poliittisten väitteiden sisältö, vaan niiden taustalla vaikuttava pyrkimys ohjata yhteisiä taloudellisia voimavaroja yksityisten eturyhmien hyödyksi.
Tällaisessa järjestelmässä kansalaisten mahdollisuus vaikuttaa poliittisten ratkaisujen perusteisiin jää vähäiseksi. Jos päätökset on jo tehty ja niiden perusteleminen muuttuu pelkäksi viestinnälliseksi harjoitukseksi, myös demokraattisen keskustelun merkitys alkaa rapautua.
Yhteiskunnallinen sietokyky ei ole rajaton
Zhokin analyysin ratkaiseva kohta liittyy siihen, kuinka kauan tällainen vallankäytön järjestelmä voi säilyä toimintakykyisenä.
Hänen mukaansa kansalaisten passiivisuuteen, viihteen tarjoamaan huomion hajauttamiseen ja poliittiseen voimattomuuteen perustuva järjestelmä voi toimia yllättävän pitkään.
Sen vakaus ei kuitenkaan ole rajaton.
Käänne tapahtuu silloin, kun riittävän monet ihmiset kokevat menettävänsä niin paljon, ettei heillä enää ole mahdollisuutta jatkaa entiseen tapaan.
Zhok korostaa, ettei yhteiskunnallisen sietokyvyn murtuminen edellytä nälänhätää tai äärimmäistä aineellista köyhyyttä.
Nykyaikaisessa yhteiskunnassa ihmisen osallistuminen tavalliseen elämään edellyttää tiettyjä taloudellisia ja teknologisia perusvalmiuksia.
Auto ja internetyhteys ovat tästä hänen mukaansa havainnollisia esimerkkejä.
Aikaisemmin ylellisyyksinä pidetyistä hyödykkeistä on tullut monille välttämättömiä edellytyksiä työnteolle, sosiaalisille suhteille ja yhteiskunnalliselle osallistumiselle.
Jos ihminen menettää mahdollisuuden käyttää autoa tai internetiä, seurauksena ei ole vain kulutusmahdollisuuksien kaventuminen. Kyse voi olla käytännössä syrjäytymisestä tavallisen yhteiskunnallisen elämän ulkopuolelle.
Zhokin ajattelussa yhteiskunnallista köyhyyttä ei siksi voida mitata pelkästään sillä, riittävätkö ihmisen tulot hengissä pysymiseen.
Ratkaisevaa on, kykeneekö hän edelleen osallistumaan ympäröivän yhteiskunnan toimintaan.
Tämä näkökulma tekee hänen analyysistään erityisen ajankohtaisen Euroopassa, jossa elinkustannusten nousu, julkisten palvelujen ongelmat ja taloudellinen epävarmuus ovat lisänneet kansalaisten tyytymättömyyttä.
Vallanpitäjät ovat itse luoneet kriisin edellytykset
Zhok palaa kirjoituksensa loppupuolella Ranskan väkivaltaisiin tapahtumiin ja niiden herättämään paheksuntaan.
Hän ei pyri oikeuttamaan väkivaltaa, mutta katsoo sen syntymisen olevan seurausta huomattavasti laajemmasta yhteiskunnallisesta epäonnistumisesta.
Hänen mukaansa poliittiset eliitit ovat vuosien ajan kohdelleet kansalaisia hallinnan kohteina sen sijaan, että olisivat tunnustaneet heidän kykynsä itsenäiseen ajatteluun ja osallistumiseen.
Tällainen järjestelmä on Zhokin tulkinnan mukaan tuottanut ihmisiä, joiden suhde yhteiskuntaan, sen instituutioihin ja yhteiseen kulttuuriperintöön on vähitellen heikentynyt.
Kun kansalaisten kokemus omasta vaikutusvallastaan ja osallisuudestaan katoaa, myös yhteiskunnallisia sääntöjä ylläpitävä luottamus alkaa murentua.
”Autoja, historiallisia rakennuksia ja kauppoja polttavat kulttuurisesti ja moraalisesti osattomiksi jääneet ihmiset. Mutta todelliset syylliset, ne jotka pitäisi panna vastuuseen, ovat yhteiskunnan ylimmät kerrokset, jotka ovat vaalineet ja tarkoituksellisesti luoneet tätä osattomuutta, koska ovat pitäneet sitä itselleen hyödyllisenä”, Zhok kirjoittaa.
Tässä piilee Zhokin analyysin keskeinen ristiriita: poliittinen järjestelmä on pyrkinyt varmistamaan vakautensa menetelmillä, jotka pitkällä aikavälillä voivat tuhota sen oman yhteiskunnallisen perustan.
Euroopan kriisi on vasta alussa
Zhokin kirjoituksen loppupäätelmä on Euroopan tulevaisuuden kannalta synkkä.
Hän vertaa yhteiskunnallista tilannetta painekattilaan, jonka sisäinen paine on kasvanut pitkään ja lähestyy nyt kriittistä pistettä.
Ranskan levottomuudet saattavat rauhoittua ja yksittäiset protestiaallot väistyä. Zhok ei kuitenkaan usko tämän merkitsevän yhteiskunnallisen kriisin ratkeamista.
Hänen mukaansa eurooppalaisilta hallitsevilta eliiteiltä puuttuvat sekä aineelliset mahdollisuudet että ajattelullinen valmius muuttaa politiikkansa suuntaa.
Tästä syystä nykyiset levottomuudet ovat hänen tulkinnassaan pikemminkin ennakkovaroitus kuin ohimenevä poikkeustila.
Eurooppalaisen yhteiskuntajärjestyksen vakaus on perustunut oletukseen, että kansalaisten tyytymättömyys voidaan aina hallita taloudellisilla myönnytyksillä, viestinnällä tai tarvittaessa pakkokeinoilla.
Zhokin mukaan tämä oletus on nyt joutumassa koetukselle.
Hänen ennusteensa on yksiselitteinen: vaikka nykyinen protestiaalto laantuisi, taustalla vaikuttavat ristiriidat eivät katoa. Päinvastoin ne voivat kärjistyä entisestään, mikäli poliittinen johto ei kykene muuttamaan toimintatapojaan.
Euroopan tulevaisuutta koskevan varoituksensa Zhok tiivistää kirjoituksensa viimeiseen lauseeseen:
”Kiinnittäkää siis turvavyöt, sillä me törmäämme.”
Kommentti:
Zhokin kuvaama teknokraattinen kasvottomuus on tunnistettavissa myös suomalaisessa päätöksenteossa. Hallitusten poliittinen kokoonpano vaihtuu vaaleissa, mutta suhtautuminen Euroopan unioniin ja sen vallankäytön jatkuvaan laajenemiseen näyttää pysyvän hämmästyttävän muuttumattomana.
EU:n vaatimukset, yhteisvelkajärjestelyt, Suomea kurittavat pakotteet ja päätösvallan siirtyminen kansallisten rajojen ulkopuolelle hyväksytään hallitus toisensa jälkeen osaksi politiikan reunaehtoja. Perustavanlaatuinen keskustelu siitä, kuinka paljon suomalaisilla tulisi olla mahdollisuuksia päättää omista asioistaan, jää jatkuvasti taka-alalle.
Demokratian kannalta kysymys on kuitenkin vielä perustavanlaatuisempi. Mitä merkitystä on vaaleilla ja kansanvallalla, jos kulloinkin hyväksyttävänä pidetään vain yhtä poliittista suuntaa ja sen ulkopuoliset vaihtoehdot pyritään leimaamalla, vähättelemällä ja verkkokeskustelun henkilöön käyvällä hyökkäilyllä sysäämään marginaaliin?
Demokratian todellinen mitta ei ole vain oikeus äänestää, vaan myös mahdollisuus kyseenalaistaa vallitseva politiikka ja tarjota sille vaihtoehtoja. Ilman tätä vaaleista uhkaa tulla lähinnä vallanpitäjien vaihtumisen rituaali, jossa politiikan perussuunta pysyy ennallaan.
Kuvituskuva: Jorge Jaramillo (CC BY-SA 4.0)
Avaa artikkelin lisäsisältö ja lähdeaineisto tilaamalla VS Premium.
Piditkö lukemastasi? Arvostaisimme, jos jakaisit artikkelin eteenpäin.
