Pääkirjoitus 28.3.2023: Kuka pelkää totuutta?

Mainos. Artikkeli jatkuu alla.

Lue ilman mainoksia – VS Premium+ 9,90 €/kk.

Lajinsa vahvimmat, terävimmät, taitavimmat ja älykkäimmät ovat aina – ja kaikissa yhteisöissä – pieni ja harvalukuinen vuoren huippu. Miten siis voidaan ajatella, että jokin näkemys on ainoa oikea siksi, että yhteisön enemmistö on liikuttavan yksimielistä? Miten totuuksien julkitulemista palvelee se, että kaikilla tasoilla tekemistä ohjaava tekijä on pelko maineen menettämisestä?

The Joe Rogan Experience -podcast sai taannoin myrskyn aikaan muusikko Neil Youngin ilmoitettua, että tämä jättää Spotify-palvelun Roganin ohjelmassa esitetyn kontroversiaalin sisällön johdosta. Rogan oli antanut ohjelmassaan tilaa ja julkisuutta rokotekriittisinä pidetyille alan huippuasiantuntijoille, joiden mielipide poikkeaa valtavirrasta.

Nykyisin politiikan parissa toitotetaan jatkuvasti sitä, että tieteeseen ja asiantuntijuuteen pitäisi kaikessa päätöksenteossa luottaa. Rogan – Young -kohun innoittamana pohdin tuolloin, miten valitaan ne tieteilijät ja asiantuntijat, joihin luotetaan? Kuka päättää, kenen totuus on totuus?

Mielestäni kuitenkin ajatus siitä, että totuus olisi alisteinen enemmistön mielipiteelle, on vieras sekä tieteelle että asiantuntijuudelle. 90 prosentin enemmistö asiantuntijoista voi kuitenkin olla väärässä ja pieni vähemmistö tai yksittäinen tutkija yksin oikeassa.

Niin ihmiskuntaan, kansaan, kuin erilaisiin yhteisöihin – olivat ne sitten tiedettä, taidetta, urheilua tai mitä tahansa ja miten pieniä tai suuria tahansa – pätee sama totuus: Vahvimmat, taitavimmat ja älykkäimmät ovat aina – ja kaikissa yhteisöissä – pieni ja harvalukuinen vuoren huippu.

Mainos. Artikkeli jatkuu alla.

Lue ilman mainoksia – VS Premium+ 9,90 €/kk.

Alansa parhaat harvoin muodostavat mitään yhtenäistä enemmistöä. Kerrallaan vain muutamalla ilmastotieteilijällä, virologilla, rokoteasiantuntijalla, tennistähdellä, poliitikolla tai formulakuskilla on mahdollisuus olla oman erityisen osaamisalueensa aivan terävimmällä huipulla. Peesaajia menestyjillä riittää aina.

Aivan varmasti on niin, että esimerkiksi akateemisiin opintoihin ja lopulta tieteen tekemisen pariin hakeutuvat jo lähtökohtaisesti varsin älykkäät ihmiset ja urheiluun taas kenties fyysisesti ja motorisesti lahjakkaimmat. He saattavat olla tietyiltä yksilöllisiltä ominaisuuksiltaan terävintä kärkeä vertailussa vertailukelpoisista lähtökohdista ponnistaviin, mutta muodostaessaan oman erityisosaamisensa ympärille rakentuvan yhteisön, jokaiseen yhteisöön yhteisön sisällä pätee sama ilmiö: Jonkun on oltava – ja joku myös on – toisia etevämpi, älykkäämpi, viisaampi ja vahvempi.

Miten siis voidaan ajatella – esimerkiksi jossakin tieteellisessä kysymyksessä, josta ei täyttä sataprosenttista varmuutta ole tarjolla – että jokin näkemys on totuus, koska asiantuntijayhteisön enemmistö on liikuttavan yksimielistä? Miten yksittäisiä toisinajattelijoita kiihkeästi hiljaiseksi huutava yhteisö, samoin toimivasta suuresta yleisöstä ja mediasta puhumattakaan, tukee totuuden löytämistä kiihkoilulla ”virallisten totuuksien” puolesta?

Miksi kukaan pyrkisi haastamaan valtavirtaa, jos se tarkoittaa sitä, että rahoitusta ei tipu, näkemyksesi diskreditoidaan ja sinut suljetaan harhaoppisena persona non gratana yhteisön ulkopuolelle huuhaa-ukoksi leimaten?

Samanlainen hiljaiseksi huutaminen liittyy nykyisin aivan kaikkeen. Sen sijaan, että kuunneltaisiin ajattelevien ihmisten keskusteluja avoimesti, kuunnellaan mistä voisi tuomita keskustelijat, keskustelun, ohjelman, jossa keskustellaan ja alustan, jolla ohjelma esitetään.

Kiinnostaako totuus enää missään asiassa ihan oikeasti ketään, kun käytännössä kaikessa julkinen huutoäänestys päättää mikä on totta?

Jos esimerkiksi 90 tutkijaa sadasta hössöttää ilmastonmuutoksen olevan ihmisen syytä, niin loppuja kymmentä erimielistä ei tarvitse edes nykyajan journalistienkaan valtavirran mielestä enää kuulla. Journalisteillekin kyse on enemmän totuuden monopolista – maineesta, uskottavuudesta ja sen tuomasta vallasta – kuin periaatteellisesta sitoutumisesta reaalitodellisuuden raportointiin.

Miten totuuksien julkitulemista palvelee se, että kaikilla tasoilla tekemistä ohjaava tekijä on pelko maineen menettämisestä?

Kun ensin alan asiantuntija pelkää kertoa valtavirran vastaisista havainnoistaan ristiriitoja aiheuttavasta aiheesta, journalisti pelkkää tarttua aiheeseen, mediatilaa tarjoava alusta pelkää päästää hankaliin aiheisiin pureutuvaa journalistia ohjelmineen ääneen ja viime kädessä vielä tavallinen kansalainen pelkää kuulla, että näkökulmia onkin useampia, asiantuntijoiden kesken ei vallitsekaan niin liikuttavaa yksimielisyyttä, kuin uskotellaan ja totuus voi ollakin kuulijan itsensä kannalta ikävä.

Suomessakin tällaisia pelon läpikyllästämiä aiheita riittää.