Pääkirjoitus 6.11.2026: Trump katsoo jo tulevaisuuden markkinoille – mikä on Suomen oma tie?

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on ennen kaikkea kauppamies. Hänen maailmankuvassaan kansainväliset suhteet eivät perustu yksinomaan ideologioihin, sotilaallisiin liittoutumiin tai diplomaattisiin julistuksiin. Niissä on kysymys myös markkinoista, luonnonvaroista, investoinneista ja taloudellisesta vaikutusvallasta.

Tämä ajattelutapa näkyy nyt Yhdysvaltojen ja Venäjän välisissä neuvotteluissa.

Financial Timesin tietojen mukaan Washingtonissa valmistellaan jo amerikkalaisten energiayhtiöiden mahdollista paluuta Venäjän markkinoille. Keskusteluissa ovat olleet muun muassa yhteiset öljyhankkeet, venäläisen energian toimitukset Eurooppaan sekä yhteistyö kaasun ja strategisten raaka-aineiden tuotannossa.

Hankkeet ovat vasta neuvotteluasteella, ja niiden toteutuminen edellyttäisi Ukrainan sodan päättämistä koskevaa sopimusta. Silti jo keskustelujen avaaminen kertoo olennaisesta erosta Atlantin molemmin puolin.

Trumpin hallinto tarkastelee sitä, millainen taloudellinen järjestys voisi syntyä sodan jälkeen. Euroopan unionissa puolestaan jatketaan pakotepolitiikkaa, jonka tarkoituksena on painostaa Venäjää lopettamaan sota.

Samalla herää kysymys, onko Eurooppa niin keskittynyt Venäjän eristämiseen ja omien kasvojensa säilyttämiseen, ettei se enää huomaa maailman muuttumista ympärillään.

Suomelle kysymys on erityisen merkittävä. Euroopan yhteisten ratkaisujen seuraukset eivät jakaudu tasaisesti jäsenvaltioiden kesken. Venäjän rajanaapurina Suomi joutuu arvioimaan paitsi turvallisuuttaan myös itäisten kauppasuhteidensa, rajaseutujensa ja elinkeinoelämänsä tulevaisuutta.

Siksi Suomen kansallisen edun ja Euroopan yhteisen linjan suhdetta on uskallettava tarkastella kriittisesti.

Venäjä ei ole kadonnut maailmankartalta, eivätkä sen valtavat luonnonvarat ole menettäneet merkitystään. Kiina, Intia ja monet muut länsimaiden ulkopuoliset taloudet ovat jatkaneet kaupankäyntiä Venäjän kanssa, vaikka Eurooppa on pyrkinyt katkaisemaan taloudellisia suhteitaan siihen.

Maailmantalouden painopisteet ovat muutenkin muuttumassa. Aasian taloudellinen merkitys on kasvanut, ja globaalin etelän väestö, markkinat ja poliittinen vaikutusvalta muodostavat yhä tärkeämmän osan kansainvälistä järjestystä.

Euroopalla ei ole varaa kuvitella, että sen omat poliittiset ratkaisut määrittelisivät automaattisesti koko maailman suunnan.

Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi esitti tästä varoituksen jo kesäkuussa 2022, hieman yli vuotta ennen kuolemaansa.

Berlusconi kirjoitti Il Giornale -lehdessä, että Venäjä oli kyllä eristetty lännestä, mutta länsi oli puolestaan eristetty muusta maailmasta.

Hänen huomionsa oli ennen kaikkea geopoliittinen. Länsimaissa oli totuttu pitämään omaa taloudellista ja poliittista vaikutusvaltaa lähes itsestäänselvyytenä, vaikka valtaosa maailman väestöstä eli länsimaisen poliittisen järjestelmän ulkopuolella.

Berlusconi varoitti myös Euroopan asemasta maailmassa, jossa suuret valtiot ja talousmahdit tavoittelevat omia etujaan. Hänen vertauksessaan Eurooppa oli vaarassa muuttua keraamiseksi maljakoksi rauta-astioiden joukossa.

Neljä vuotta myöhemmin vertaus tuntuu entistä ajankohtaisemmalta.

Euroopan unioni on käyttänyt valtavasti poliittista energiaa Venäjän taloudelliseen eristämiseen. Pakotteet ovat heikentäneet Venäjän mahdollisuuksia käydä kauppaa ja hankkia sotateollisuudelleen tarvittavia tuotteita, mutta ne eivät ole onnistuneet pakottamaan Moskovaa lopettamaan sotaa.

Samaan aikaan Eurooppa on joutunut järjestelemään energiantuontinsa uudelleen, ja teollisuus on kohdannut kustannuspaineita, joita energian hinta on osaltaan lisännyt.

Suomessa talouden pitkittynyt heikkous, konkurssit ja itärajan taloudellisen toimeliaisuuden väheneminen ovat nostaneet esiin kysymyksen siitä, miten nykyisten poliittisten ratkaisujen kustannuksia ja hyötyjä pitäisi arvioida. Kaikkia Suomen talousongelmia ei voida selittää Venäjä-politiikalla, mutta sen vaikutuksia ei myöskään pidä jättää tarkastelun ulkopuolelle.

On perusteltua kysyä, millainen on Euroopan taloudellinen asema siinä vaiheessa, kun sota joskus päättyy ja kansainvälisiä kauppasuhteita ryhdytään jälleen rakentamaan.

Entä jos amerikkalaiset yritykset ovat ensimmäisten joukossa palaamassa Venäjän markkinoille samalla, kun eurooppalaiset kilpailijat jäävät poliittisten rajoitusten ja kaksinaismoralistisen itserajoittamisensa taakse?

Entä jos Yhdysvallat onnistuu neuvottelemaan itselleen aseman myös Eurooppaan suuntautuvassa venäläisessä energiakaupassa?

Tällöin Eurooppa voisi päätyä tilanteeseen, jossa se on kantanut merkittävän osan taloudellisen irtautumisen kustannuksista mutta jäänyt sivuun uusien kauppasuhteiden rakentamisesta.

Suomen kannalta kysymys on vielä konkreettisempi. Millaiset mahdollisuudet suomalaisilla yrityksillä, rajaseuduilla ja talouselämällä olisi osallistua sodanjälkeiseen kaupankäyntiin? Ja missä määrin Suomi voisi vaikuttaa näihin mahdollisuuksiin omilla päätöksillään?

Näihin kysymyksiin tarvitaan vastauksia jo ennen sodan päättymistä.

Trumpin toimintatapa ei tietenkään ole ongelmaton. Taloudellisten houkuttimien tarjoaminen hyökkäyssotaa käyvälle Venäjälle herättää perusteltuja kysymyksiä, eikä kaupallisten etujen tavoittelu itsessään takaa oikeudenmukaista tai kestävää rauhaa. Ukrainan suvereniteettia ja turvallisuutta ei voida korvata öljysopimuksilla.

Euroopassa ei kuitenkaan ole varaa moralisoida hyökkäyssotaa käyvän valtion kanssa harjoitettavaa business as usual -ajattelua tarkastelematta samalla omaa historiaa. Euroopan suhtautuminen Yhdysvaltojen sotiin on ollut monessa suhteessa erilaista. Esimerkiksi Irakin sodan aikana Euroopan valtiot olivat erimielisiä hyökkäyksestä, mutta Yhdysvaltoihin ei kohdistettu Venäjän vastaisia pakotteita vastaavia taloudellisia rangaistuksia. Kaupankäynti jatkui sodasta huolimatta.

Moraali ei ole aitoa, jos ei sitä sovelleta johdonmukaisesti.

Euroopan turvallisuuspoliittista ajattelua on pitkään hallinnut transatlanttinen näkökulma, jossa turvallisuutta on pyritty rakentamaan sotilaallisen liittoutumisen, Naton laajentumisen ja Venäjän vastaisen pelotteen varaan.

Tämän ajattelutavan kriitikot ovat varoittaneet, että sotilaallisen läsnäolon lisääntyminen ja vastavuoroinen uhkakuvien rakentaminen voivat syventää suurvaltojen välistä vastakkainasettelua.

Ukrainan sota on osoittanut, kuinka tuhoisaksi eurooppalainen turvallisuuskriisi voi kärjistyä. Samalla se on nostanut esiin kysymyksen siitä, millä tavoin sotilaallisen pelotteen rinnalle voitaisiin rakentaa toimivaa diplomatiaa, asevalvontaa ja vähitellen myös taloudellista yhteistyötä.

Suomen kannalta olennaista on, ettei omaa turvallisuuspolitiikkaa arvioida pelkästään eurooppalaisen yhteisrintaman näkökulmasta. Kansallisten ratkaisujen vaikutukset turvallisuuteen, talouteen ja naapuruussuhteisiin on arvioitava erikseen.

Venäjä on ja pysyy Suomen itäisenä naapurina riippumatta siitä, millaisia poliittisia linjauksia Brysselissä tehdään. Suomen maantieteellinen asema on erilainen kuin monen muun EU-maan, ja myös sen pitkän aikavälin intressit voivat poiketa yhteisen politiikan painotuksista.

Suomen oman linjan mahdollisuuksia voidaan tarkastella esimerkiksi diplomaattisten yhteyksien ylläpitämisen, rajaseutujen taloudellisen tulevaisuuden, kansallisen huoltovarmuuden ja sodanjälkeisten kauppasuhteiden näkökulmista.

Euroopan pitäisi kyetä ajattelemaan myös sitä päivää, jolloin sota on ohi. Suomelle tämä on erityisen tärkeää, sillä maantieteellinen todellisuus ei muutu poliittisilla päätöksillä.

Yhdysvallat näyttää ainakin tutkivan vaihtoehtoja, joissa taloudelliset kannustimet toimisivat osana rauhanratkaisua. Samalla se pyrkii varmistamaan, etteivät amerikkalaiset yritykset menetä mahdollisia tulevaisuuden liiketoimintamahdollisuuksia.

Euroopassa keskustelu sodanjälkeisistä suhteista Venäjään jää helposti pakotteiden jatkamista ja turvallisuustakuita koskevan keskustelun varjoon.

Juuri tässä piilee pitkän aikavälin riski.

Maailman taloudelliset voimasuhteet eivät odota, että Euroopan unionissa saavutetaan poliittinen yksimielisyys niiden muuttumisesta.

Kauppamies Trump näyttää lähestyvän kansainvälisiä suhteita ajatuksesta, että tämän päivän vastustaja voi olla huomisen kauppakumppani. Taloudellinen yhteistyö ei edellytä hyväksyntää vastustajan toiminnalle, mutta sen palauttaminen vaatii turvallisuutta, luottamusta ja toimivia sopimuksia.

Suomessa olisi syytä käydä perusteellinen keskustelu siitä, kuinka kansallinen neuvotteluvoima ja päätösvalta säilytetään muuttuvassa maailmassa. Siihen kuuluu myös oikeus kyseenalaistaa EU:n yhteisiä ratkaisuja ja esittää vaihtoehtoja silloin, kun niiden vaikutukset Suomen etuihin arvioidaan kielteisiksi.

Berlusconin varoituksen ydin ei ollut se, että lännen pitäisi luopua arvoistaan. Hän itse kannatti Euroopan yhdentymistä ja länsimaista yhteistyötä. Hänen varoituksensa koski pikemminkin sitä, mitä tapahtuu, kun länsi alkaa sekoittaa oman maailmankuvansa koko maailman todellisuuteen.

Euroopan unionilla on edelleen huomattavaa taloudellista vaikutusvaltaa. Mutta taloudellinen vaikutusvalta ei ole ikuinen luonnonvara, eikä sitä voida ylläpitää pelkillä julistuksilla. Sen perustana ovat kilpailukyky, toimivat kauppasuhteet ja kyky sopeutua maailman muutoksiin.

Jos Washington ja Moskova löytävät aikanaan tien takaisin taloudelliseen yhteistyöhön, Euroopan on ratkaistava, millä ehdoilla se haluaa osallistua uuden järjestyksen muovaamiseen.

Suomelle sama kysymys on vielä perustavampi: kuinka varmistetaan, että Suomen oma etu tulee huomioiduksi riippumatta siitä, millaisen suunnan Euroopan unioni valitsee?

Sillä aikaa kun Trump neuvottelee tulevaisuuden markkinoista, Euroopan on varottava neuvottelemasta itseään ulos niiltä. Suomen puolestaan on ratkaistava, kuinka se turvaa oman paikkansa muuttuvassa maailmassa.

Paasikiven–Kekkosen linjaan oli jo aikanaan sisäänrakennettu ajatus siitä, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan lähtökohtana ovat omat kansalliset edut, maantieteelliset tosiasiat ja toimivat suhteet itäiseen naapuriin – sekä kauppareitit sen läpi ja yli.

Suomen ei tarvitse keksiä tätä pyörää uudelleen. Sen tarvitsee vain muistaa, miksi se aikanaan ymmärrettiin.

✎ Kirjoittanut

Kimmo Kautio

Kirjoittaja on Verkkosanomien perustaja ja päätoimittaja.

Kotisivut ↗ Kaikki artikkelit →