Kuka vielä kehtaa puhua suomettumisesta?
Joku voisi kysyä, eikö ole äärettömän epäisänmaallista käyttää omasta maastaan, sen politiikasta ja historiasta ulkomailla tarkoitushakuisesti keksittyä pilkkakäsitettä?
Mainos. Artikkeli jatkuu alla.
Suomettuminen (saks. Finnlandisierung) on Suomen toisen maailmansodan jälkeistä ulko- ja sisäpolitiikkaa kuvaava termi. Suomettuminen viittaa pilkallisesti Neuvostoliiton vaikutusvaltaan Suomen politiikassa.
Käsite keksittiin Itävallassa 1950-luvulla, mutta sitä alkoivat aktiivisesti käyttää Saksan liittotasavallassa 1960-luvun lopulla liittokansleri Willy Brandtin ulkopoliittisen, liian neuvostomyönteisenä pidetyn linjan vastustajat.
Jopa Brandt itse piti termiä suomalaisia loukkaavana, mutta jostain kumman syystä suomalaiset, näennäisesti isänmaalliset päättäjät ja asiantuntijat ovat sen siitä huolimatta kuin historialliseksi tosiasiaksi omaksuneet.
Joku voisi kysyä, eikö ole äärettömän epäisänmaallista käyttää omasta maastaan, sen politiikasta ja historiasta ulkomailla tarkoitushakuisesti keksittyä pilkkakäsitettä, jolla Suomenkin ulkopolitiikan suuntaan pyrittiin vaikuttamaan. Tällainen tapa käsitellä omaa historiaansa vertautuisi venäläisten tai amerikkalaisten oman historiansa käsittelyyn “imperialistinen roistovaltio” -näkökulmasta.
Toisaalta suomettumisen käsitettä käytetään yhä samassa tarkoituksessa, kuin sitä käytettiin alunperin Saksassa. Suomettuneiksi leimataan ylitsevuotavan lännettymisen vastustajia, jotka näkevät edelleen puolueettomuuspolitiikan oikeana ratkaisuna Suomelle. Tämä leimaaminen ei ota huomioon sitä, että 2000-luvun puolueettomuuspolitiikan kannattajien tavoitteena on sananmukaisesti aito puolueettomuus.
Mainos. Juttu jatkuu alla.
Niin sanotun suomettumisen, eli presidentti Urho Kekkosen hyviä idänsuhteita korostaneen politiikan vastustamiseksi julkaistiin CIA:n rahoittamien tutkimuslaitosten ja media-alan yritysten kautta propagandistisia kirjoja ja lehtiartikkeleita, joissa mustamaalattiin suomalaista puolueettomuuspolitiikkaa ja presidentti Kekkosta.
Kekkosen ulkopolitiikan vastustajat olivat aikanaan asemaltaan verrattavissa niihin, joita tänä päivänä haukutaan ”putinisteiksi”. He olivat sivuraiteella päätöksenteon ytimestä ja eri mieltä vallitsevasta ulkopolitiikan suuntauksesta. He pyrkivät kaikin voimin kääntämään maan ulkopolitiikan suuntaa länteen ja integroitumaan kaikkiin läntisiin rakenteisiin, joita kuvitella saattoi.
Hallituskelpoiseksi kuitenkin pyrittiin Kremliä mielistellen. Tämä koski aikanaan erityisesti kokoomusta. Tänä päivänä suunta on toinen. Hallituskelpoiseksi pyritään mielistellen Brysselin ja Washingtonin globalisteja. Perussuomalaiset on tässä mielessä tänään samassa asemassa, kuin kokoomus Kekkosen aikaan. Sitä ei haluttu hallitukseen sitten millään.
Ukraina sota ja maassamme paksusti voiva “ryssäviha” ovat tänä vuonna muuttaneet asetelmia monella tavalla. Sodan syttymisen jälkeen jyrkästi Venäjän vastaiset kannat ovat salonkikelpoistaneet Jussi Halla-ahon vihapolitiikkaa kohti vuoden 2024 presidentinvaaleja. Halla-ahon russofobia ei ole ongelma edes vihervasemmistolle, kun vihalle on löydetty yhteinen kohde. Venäjän hyökättyä Ukrainaan, denatsifikaatiolla perustellen, natsit ovat mystisesti kadonneet sekä Ukrainasta että Suomestakin. Natsikulkueita takavuosina Suomestakin löytänyt ja perussuomalaisten natsismia yhytellyt vihreä äärioikeistotutkija Oula Silvennoinen ei taitaisi tänä päivänä löytää edes Ukrainan Azov-pataljoonasta natsin natsia.
Ukrainalaiset pakolaiset ovat tasoittaneet perussuomalaisille puolueena tietä ja tarkoitusta lieventää kantojaan maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen hallitustaipaleen lähestyessä. Ukrainan pakolaiset on perussuomalaistenkin joukossa toivotettu tervetulleeksi “refugees welcome” -kyltein. Muutama on tainnut käydä Ukrainasta saakka kantamassa tulijoiden laukkuja.
Ja kuten perussuomalaisten edustajien yksimielisesti muiden mukana tukemat päätökset maahanmuuton tuplaamisesta Etelä-Pohjanmaan maakuntahallituksessa osoittavat, pian ovat tervetulleita kaikki muutkin.
Kun Keski-Pohjanmaan 19.9.2022 pidetyssä maakuntahallituksen kokouksessa hyväksyttiin yksimielisesti kansainvälistymisohjelma, joka panostaa kulttuuriseen monimuotoisuuteen ja kotouttamisen palveluiden tehostamiseen, poistui Keski-Pohjanmaan maakuntahallituksen puheenjohtaja ja perussuomalaisten 2. varapuheenjohtaja, kansanedustaja Mauri Peltokangas asian käsittelyn aikana kokouksesta.
On ilmeistä, että suurin puhein pylvästaloon marssineet antiglobalistit on syötetty hyvin ja opetettu talon tavoille. Globalismin käsikassarat, EU ja Nato ovatkin hyviä asioita ja päätösvallan sekä ulkopoliittisen liikkumatilan luovuttaminen Brysselin ja Washingtonin käsiin sallittua, jopa suotavaa. Mitä nyt eduskunnassa esitetään harrastajateatteria ja luetaan Pientä Punahilkkaa yötä myöten.
Suomeen mahtuu vain yksi totuus kerrallaan
Mark Andersson kirjoitti 21.5.2019 Uuden Suomen Puheenvuoro -blogissaan Suomessa vallitsevasta yhden totuuden narratiivista Ukrainan sotaan ja Krimin valtaukseen liittyvien tapahtumien suhteen.
Kirjoituksessaan Andersson kuvailee tuota narratiivia ja kommentoi lähteet mainiten sitä seuraavasti:
”Tuosta kaikesta ollaan eri mieltä Venäjän ja sen liittolaisten lisäksi myös useimmissa länsimaissa, joiden media ei ole takertunut läntiseen narratiiviin yhtä hysteerisesti kuin Suomen valtamedia. Läntisestäkin mediasta voi lukea, että Ukrainan vallananastusta masinoitiin USA:sta ja EU:sta käsin, hallintoon istutettiin lännestä tuotettuja ukrainalaisia, Ukrainan venäläisten ja venäjän kielen erityisasemaa uhattiin, jolloin Krimillä palvelleista 16 000 Ukrainan armeijan sotilaasta 14 000 vaihtoi puolta, järjestettiin kansanäänestys, jonka näennäisen laittomuuden takasivat USA:n ja Ukrainan vaatimus olla lähettämättä Krimille ETYJ:n vaalitarkkailijoita, vaikka paikallishallinto nimenomaisesti heitä oli pyytänyt. Näistä ei Suomen mediassa ole pukahdettu.”
Mainos. Juttu jatkuu alla.
Katja Boxbergin ja Taneli Heikan kirjassa Lumedemokratia (WSOY, 2009) suomitaan kovin sanoin konsensus-Suomea, jossa on tilaa vain yhdelle totuudelle. Kirja on varsin mielenkiintoinen ja monelta osin edelleen ajankohtainen, mutta sen kritiikitön länsimielisyys ja suomettumisen aikakauden syyttäminen tästä keskusteluilmastosta on häiritsevää. Näin reilu kymmenen vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen voi kuitenkin todeta, että konsensus on kääntynyt nimenomaan länsimieliseen suuntaan. ”Syy” on poistunut, mutta ilmiö jäi: Meille mahtuu vain yksi totuus.
Mielipiteiden ilmatilaa valtamedioiden päätoimittajina ja vakioasiantuntijoina hallitsevat tänä päivänä eliitin hännystelijät ja sosiaalisessa mediassa suurinta huomiota nauttivat lähinnä hyödyttömät idiootit, jotka toistelevat näiden harvojen asiantuntijoiden ja valtamedioiden suoltamaa narratiivia asiassa kuin asiassa. Jos siitä narratiivista jotenkin poikkeaa, otetaan sosiaalisessa mediassa maalitauluksi ja heilutellaan leimakirveitä.
Suomalaisuudelle kovin tyypillistä ja kansanomaista on alamaisuus. Neuvostoliiton hajottua tuli kova kiire etsiä uusi isäntä, joka löydettiinkin nopeasti Brysselistä. Jotkut ovat katuneet, ettei jo tuolloin hakeuduttu myös Naton saappaan alle.
Tarjolla ollut mahdollisuus aitoon itsenäisyyteen hukattiin. Pian Suomi luopui myös omasta valuutastaan ja liittyi euroon, joka on useiden asiantuntijoidenkin toimesta todettu virheeksi, mutta koska eliitti on haluton käymään keskustelua virheen korjaamiseksi, ei hännystelevä mediakaan ole antanut sille keskustelulle tilaa tai tuonut sitä esiin.
Edellinen pätee myös keskusteluun EU:n liittovaltiokehityksestä: Robert Schuman mainitsi jo EU:n ensiaskeleeksi kutsutussa julistuksessaan vuonna 1950 Euroopan liittovaltiotavoitteen. Keski-Euroopasta on viime vuosina kantautunut vaatimuksia yhteisestä puolustuksesta, budjetista, valtiovarainministeristä ja perustuslaista, joka synnyttäisi liittovaltion.
Tästä huolimatta meillä ihmetellään huuli pyöreänä, että mikä ihmeen liittovaltio, mitä merkkejä sellaisesta on ja kuka sellaista muka ajaa, ikään kuin kyse olisi jostakin täysin tuulesta temmatusta salaliittoteoriasta.
Mainos. Juttu jatkuu alla.
Uuden Suomen entinen päätoimittaja Lauri Aho kirjoitti vuonna 1971 suomettumisen tarkoittavan ”tilaa, jossa maa ilman Neuvostoliiton miehitystä, ilman kommunistikaappausta ja ilman demokraattisten laitosten poistamista on tietyn asteisessa riippuvaisuussuhteessa Moskovasta”.
Tällä määritelmällä voidaan helposti peilata ilmiötä nykyhetkeen. Jospa suomettuminen tarkoittaa sittenkin tilaa, jossa “maa ilman miehitystä tai vallankaappausta ja ilman demokraattisten laitosten poistamista on tietyn asteisessa riippuvaisuussuhteessa Brysselistä ja Washingtonista”. Tosin olemme “tietyn asteisen” sijaan liki täydellisessä riippuvuussuhteessa Brysseliin, josta on peräisin valtava osa maamme uudesta lainsäädännöstä.
Siitä huolimatta, että suomettumisen suunta on viime vuosikymmenten aikana kääntynyt 180 astetta idästä länteen, Brysselin ja Washingtonin suuntaan, on keskusteluilmapiiri maassamme edelleen aivan yhtä ummehtunut.
Suomen lipuminen ajopuuna aina Euroopan liittovaltioytimeen asti ja syventynyt sotilaallinen yhteistyö Yhdysvaltojen suuntaan ja jäsenhakemus Natoon eivät ole tehneet Suomesta ilmapiiriltään aitoon vuoropuheluun yhtään sen kykenevämpää kansakuntaa. Päin vastoin, kansalaisten todellisuudet eriytyvät eriytymistään.
Ajan hermolla oleville tämä ilmenee ainakin yhä jatkuvassa koronakeskustelussa sekä suomalaisessa Eurooppa- ja ilmastopolitiikassa, joista keskusteltaessa rintamasta lipeäviä ”häiriköitä” pyritään huutamaan hiljaisiksi. EU- ja Nato-kriittiset ovat kielenkäytössä ”menneisyyden edustajia”, ”Kremlin kellonsoittajia” tai ”Putinin kätyreitä” vain siksi, että joidenkin mielestä Venäjän kanssa ei saa olla mistään koskaan samaa mieltä.
Ilmastohysteriaa kyseenalaistavia puolestaan pidetään vähintäänkin typeryksinä, jotka kehtaavat kyseenalaistaa aikamme erehtymätöntä oraakkelia; tiedettä.
Venäläisistä eroamme lopulta vain siinä, että toisinajattelijoita eivät lynkkaa valtion turvallisuuselimet, vaan valtamedian suoltamalla narratiivilla rokotetut eliitin hännystelijät ja poliittisesti lahjaton kansa, kuten presidentti Juho Kusti Paasikivi suomalaisia aikoinaan toistuvasti kuvaili.
Älymystö hiljennetään irvistellen
Tässä maassa älymystölle naureskellaan ja irvistellään. Analyyttisesti asioita tarkkailevan ja ahkerasti kirjoittavan valtiotieteen tohtori Paavo Väyrysen kohtelu on ehkä lähihistorian valaisevin esimerkki tästä vastenmielisestä ilmiöstä.
Väyrysen on täysin ilman perusteita syytelty toistelevan Kremlin propagandaa median ja jopa oman puolueensa toimesta. Viimeisimpänä Väyrysen äänillä ja tämän varaedustajana Lapista aikanaan eduskuntaan ponnistanut Mikko Kärnä kuittaili Väyryselle Ukrainaan lähettämällään kranaatilla, johon oli kirjailtu ”Suurin osa suomalaisista ei ole paavoväyrysiä”.
Lause on toki totta. Suurin osa suomalaisista on juuri sitä, mitä Paasikivi on siitä todennut, toisin kuin Väyrynen.
Katja Boxberg ja Taneli Heikka kirjoittavat Lumedemokratia -teoksessaan:
”Länsimaissa keskustelevaa joukkoa, joka kehittää yhteiskuntaa heittämällä peliin uusia ajatuksia, kutsutaan älymystöksi. Suomessa he ovat paitsiossa tai pitävät ajatuksensa omana tietonaan. Älymystön luonteeseen kuuluu sanomisen pakko ja osallistuminen julkiseen keskusteluun. Älymystö ei voi vaieta. Jos se ei osallistu, sitä ei enää ole.
Aivan tavallisetkin ihmiset huomaavat tämän ja huokaisevat alistuneesti, että ”Suomeen mahtuu kerrallaan vain yksi mielipide.” Asian vakava puoli on, että maa, jossa on kerrallaan vain yksi mielipide, ei voi olla demokratia. Se on nyky-Venäjän kaltainen ohjattu demokratia. Demokratian tunnusmerkkeihin kuuluu keskustelu erilaisista yhteiskunnallisista ihanteista ja reilu poliittinen kamppailu vallasta.”
Uskonvapaudessa saa tietysti uskoa mitä haluaa, mutta lännettyminen sopimusten ja liittosuhteiden kautta ei tee nyt eikä tulevaisuudessakaan Suomesta yhtään liberaalimpaa tai demokraattisempaa länsimaata. Sen voi tehdä vain keskusteluilmapiiri, jossa kaikki näkemykset Suomen suunnasta ovat yhtä tervetulleita ja arvostettuja.
Sen voivat tehdä keskustelijat, jotka arvostavat myös vastakkaisia näkemyksiä leimakirveillä vaientamisen sijasta ja sen voi tehdä media, joka hännystelyn sijaan antaa tilaa kriittiselle älymystölle, eriäville mielipiteille ja kilpaileville narratiiveille.
Suomettumista ilmiönä ei poisteta pöyhimällä menneisyyttä ja “Kremlin ostamia pääministerejä”, kuten Lauri Nurmi tekee Iltalehden pääkirjoituksessa 10.10.2022. Sitä ei myöskään poisteta sillä, että riippumattomaksi totuuden torveksi itseään mainostava media jättää käsittelemättä aiheita, jotka olisivat kiusallisia Suomen valitsemalle lännettymisen tielle.
Jos media nimittäin aidosti on riippumaton, sen pitäisi kyetä keskustelemaan esimerkiksi Ukrainan sodasta avoimesti, ilman kiellettyjä tabuaiheita, kuten Yhdysvaltain osallisuuden arviointia Ukrainan kriisin synnyssä tai Nord Stream -kaasuputkien räjäyttämisessä.
Suomettuminen poistetaan myös tutkimalla geopolitiikan konflikteja ilman moraalisia hyvä vastaan paha -arvostelmia, joista pidetään kynsin hampain kiinni. Todellisuudessa ei ole kyse tarinoista, joissa on selkeästi hyvikset ja pahikset.
Jos elämästä viihteen ja fiktion luomassa rinnakkaistodellisuudessa ei pääse muuten irti, on syytä perua Netflix-tilaus ja lopettaa amerikkalaisen, propagandistisen hömppäviihteen päivittäinen tapittaminen silmät lautasina.
Piditkö lukemastasi? Arvostaisimme, jos jakaisit artikkelin eteenpäin.
Verkkosanomien sovellus on saatavilla mobiililaitteille:
Lataa sovellus
Kirjoittanut
Viimeisimmät
- 19.12.2025PerspektiiviJeffrey Sachsilta avoin kirje Friedrich Merzille: ”Opetelkaa historiaa, herra liittokansleri!”
- 18.12.2025TalousPurra vaatii keskustelua eurojäsenyyden haitoista
- 14.12.2025UlkomaatFico: ”Jos venäläisen tai ukrainalaisen elämä on paskan arvoinen, en halua olla osa sellaista Länsi-Eurooppaa”
- 13.12.2025UlkomaatHallitsevat ryhmät estivät EU:n ulkosuhdehallintoa koskevan korruptiokeskustelun Euroopan parlamentissa
Kekkonen oli valistunut itsevaltias. Ajoi kuitenkin Suomen etua. Suhteet länteen pysyivät ja vienti veti. Suuri osa suomalaisista ymmärsi, että NL suhteiden hoito oli teatterinomaista. Eikä NL kupannut sotakorvauksien jälkeen rahaa Suomelta kuten EU
[…] Transatlantistien koulukunnalle on tyypillistä, että nyt pyritään taas – ties kuinka monennen kerran – puhdistumaan maamme historian painolastista, suomettumisesta, jota julistetaan historiallisena tosiasiana. Kirjoitin tästä lokakuussa laajemmin. […]