Kolumni: Maisemat, joita kutsumme kodiksi

Mainos. Artikkeli jatkuu alla.

Suomi on maa, jossa metsät ja pellot muodostavat ikuisen rytmin. Silmä tottuu metsän vihreyteen ja järven hopeaan, mutta joskus tie kaartaa niin, että jokin yksinkertainen näkymä pysäyttää: sydän lyö hieman nopeammin, ja mieli hengittää syvään.

Minulle tällaisia paikkoja ovat Tyrvännöntien laskut Lepaan kylään Hattulassa ja kolmostien peltoaukeat Jalasjärven suunnalla, kun matka vie kohti Seinäjokea. Lepaan maisemat kantavat mukanaan lapsuuden matkoja mummolaan, lämpimiä muistoja ja lapsen huolettoman ilon täyttämiä kesäpäiviä. Jalasjärven pellot puolestaan piirtyivät mieleeni Seinäjoella asumisen aikana, arkisten päivien keskellä, mutta silti niin voimakkaasti, että ne jäivät osaksi sisäistä maisemaani.

Nämä eivät ole turistien kehumia nähtävyyksiä, eivätkä kansainvälisiä postikorttimaisemia. Ne ovat arkisia, tavallisia ja suomalaisia. Mutta juuri siksi ne ovat rakkaita. Peltoaukean keskellä, missä tie jatkuu silmän kantamattomiin ja horisontti avautuu, näkee jotain syvempää: Suomen hiljaisen kauneuden.

Metsä ei sulje katsetta, vaan avaa sen laajalle taivaalle. Jokainen lato, jokainen pellonreuna kertoo tarinaansa menneistä sukupolvista, työstä, kodista ja juurtumisesta. Maisema muuttuu sydämen kartaksi, johon tallentuvat muistot, unelmat ja rakkaus omaan maahan.

Tällaista kiintymystä paikkoihin on kuvattu sanalla topofilia – rakkaus paikkaan. Sana koostuu kreikan kielen sanoista topos, joka tarkoittaa paikkaa ja philia, joka tarkoittaa rakkautta. Kiinalais-yhdysvaltalainen maantieteilijä Yi-Fu Tuan teki käsitteen tunnetuksi vuonna 1974 ilmestyneessä teoksessaan Topophilia: A Study of Environmental Perception, Attitudes, and Values. Hän määritteli sen ihmisen ”affektiiviseksi eli tunteelliseksi siteeksi fyysiseen ympäristöön”. Ennen Tuania käsitettä ovat käyttäneet muun muassa runoilija W. H. Auden ja filosofi Gaston Bachelard.

Kyse on siitä, että maisema ei ole enää pelkkä näkymä silmille, vaan osa ihmisen omaa elämänhistoriaa. Kun tie laskeutuu peltoaukealle tai tuttu lato ilmestyy horisonttiin, mieli ei näe vain maisemaa, vaan kokonaisen muistojen kerrostuman. Siellä ovat lapsuuden reissut, hiljaiset ajomatkat, eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Paikka muuttuu kuin ankkuriksi, joka sitoo meidät johonkin pysyvään maailmassa, joka muuten on jatkuvassa liikkeessä. Ehkä juuri siksi tietyt suomalaiset maisemat – peltojen hiljainen avaruus, metsän reuna tai kaukana siintävä kylä – tuntuvat enemmän kuin kauniilta. Ne tuntuvat omilta.

Mainos. Juttu jatkuu alla.

On erikoista, miten arkinen voi olla pyhää, karheaa ja kaunista. Nämä pellot, metsät ja kylät ovat kuin sielumme peili. Ne muistuttavat, että Suomi ei ole vain maantieteellistä aluetta, vaan tunne, joka syntyy juuristamme, maisemista, joita kutsumme kodiksemme. Vaikka maailma muuttuu, nämä maisemat pysyvät, ja niissä voimme aina palata kotiin, muistoihin ja syvälle sisimpäämme.

Ne, jotka ovat joskus pysähtyneet omien rakkaiden maisemiensa äärelle – lapsuuden kodin tai mummolan maisemiin, pellon reunaan, tutulle kylätielle tai mökkilaiturille katselemaan ulapalle – tietävät sen: Suomi on kauneimmillaan siellä, missä sydän ja maisema kohtaavat. Ja juuri siksi ne ankkuroituvat mieleemme, juuri siksi ne ovat meille pyhiä.

Mutta kun tällaisen maiseman äärelle pysähtyy, mieleen nousee levoton kysymys. Ovatko meidän päättäjämme nähneet tätä samoin? Ovatko he pysähtyneet peltoaukean reunaan, katsoneet kauas yli kyntöjen ja ymmärtäneet, mitä nämä maisemat merkitsevät ihmisille, jotka täällä elävät? Ymmärtävätkö he, että nämä pellot, metsät ja kylät eivät ole vain tuotantoa tai tilastoja, vaan kotimme ja historiamme? Vai onko vaarana, että tämä hiljaisten maa päätyy vähitellen eniten tarjoavalle, palanen kerrallaan? Että suomalainen maa- ja metsätalous hiipuu hiljaa, tilat sammuvat yksi toisensa jälkeen ja kylät jäävät ilman ääntä.

Silti toivo elää siinä, että nämä maisemat eivät ole vain muistoja. Ne ovat vielä elävää Suomea. Ja ehkä juuri siksi meidän on kysyttävä ääneen: aiommeko säilyttää tämän maan omana kotinamme, vai annammeko sen kadota huomaamatta? Jokainen pelto, jokainen kylätie ja jokainen horisonttiin avautuva maisema kysyy meiltä samaa: olemmeko valmiit pitämään tästä maasta kiinni?