Pääkirjoitus 10.1.2026: Johdonmukaisesta puolueettomuudesta länsimaiseen, ylimieliseen tekopyhyyteen

Suomi uskoo olevansa vapaa suomettumisesta, mutta viimeistään Nato-jäsenyys on muuttanut puolueettomuuden johdonmukaisuuden lopullisesti tekopyhäksi kaksinaismoralismiksi.

Kimmo Kautio Julkaistu10.1.2026 11:2210.1.2026 11:49 Päivitetty10.1.2026 11:49

Mainos. Artikkeli jatkuu alla.

Suomi on, ainakin transatlantismin nimeen vannovien politiikan aktiivikommentoijien mukaan, viimeistään Nato-jäsenyyden myötä vapautunut lopullisesti suomettumisen ikeestä.

Suomettuminen on perinteisesti määritelty niin, että maa joutuu varovaisuuspolitiikallaan miellyttämään jotakin ulkoista valtaa ja rajoittamaan omaa toimintavapauttaan pelätessään reaktioita. Tänä päivänä tällainen asenne kuvaa Suomen suhteita Brysseliin ja Washingtoniin. Emme uskalla käyttää meille suotua veto-oikeutta yksin EU-asioissa tai ottaa Yhdysvaltojen vastaista kantaa, koska pelkäämme, että hankalaksi ryhtyminen söisi luottamuspääomaamme.

Katsotaanpa, mitä tämä käytännössä tarkoittaa: kun Venäjä liittää alueita laittomasti tai hyökkää naapuriin, tuomiot kiljutaan kurkku suorana. Kun taas Yhdysvallat hyökkää Irakiin tai kidnappaa Venezuelan johtajan YK:n peruskirjan vastaisesti, tai Israel toteuttaa sotatoimia Gazassa, Suomessa nieleskellään, kuin olisi hiekkaa syöty. Vallan vahtikoirasta sen sylikoiraksi muuttunut media leikkii mukana, poliittisen eliitin kasvot pelastavia näkökulmia mukaillen, joko jakaen tuomioitaan tai julistaen, ettei pidä moralisoida. Kysymys kuuluu: onko tämä todellista vapautta vai vain ylimielistä tekopyhyyttä?

Puolueettomuuspolitiikka oli meille kaikille helpompaa. Se ei pakottanut meitä toimimaan tuomarina jokaisen suurvallan tekoihin, vaan mahdollisti rakentavan ja johdonmukaisen linjan. Puolueettomana maana Suomi pystyi ylläpitämään luottamuksellisia suhteita kaikkien suurvaltojen kanssa. Tarvittaessa jokainen johtaja voitiin kutsua Helsinkiin neuvottelemaan ilman pelkoa, että liittosuhteet ohjaavat moraalikompassia. Suhtautuminen maailman konflikteihin presidentti Urho Kekkosen sanoin ”lääkärinä, ei tuomarina”, oli suurta ja käytännöllistä viisautta.

Aluksi EU-jäsenyyden ja lopullisesti Nato-jäsenyyden myötä tämä on muuttunut. Ulkopolitiikasta on tullut näytelmä, jossa tuomio riippuu siitä, kuka hyökkää, millainen liittosuhde on ja mikä tarina voidaan keksiä tuomitsematta jättämistä oikeuttamaan.

Ehkä huvittavinta on se, että samassa lauseessa saatetaan julistaa, että jotakin liittolaisen tekoa ei pidä moralisoida, koska hyvä tapahtui. Toisin sanoen, yritetään ulkoisesti näyttää neutraalilta, mutta viesti sisältää itse asiassa moraalisen tuomion. Tämä on klassinen retorinen temppu: väite “ei moralisoida” toimii naamiona, kun samaan aikaan julistetaan kohtuullisen selvä arvo- ja moraalikäsitys.

Mainos. Juttu jatkuu alla.

Kaksinaismoralismi ei tee Suomesta vahvempaa, vaan saa meidät näyttämään yhdeltä ylimieliseltä länsimaalta joukon jatkona ja tekee meistä tekopyhiä ja epäjohdonmukaisia. Se heikentää myös maamme kansainvälistä uskottavuutta: jos maailma voi odottaa vain sitä, että tuomiot ovat sattumanvaraisia, mikään sopimus tai yhteisymmärrys ei tunnu enää sitovan ketään.

Konkreettiset esimerkit ovat selkeitä: Suomi on tuominnut Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan ja Krimin liittämisen voimakkaasti. Yhdysvaltojen valheilla joukkotuhoaseista perusteltu hyökkäys Irakiin vuonna 2003 sen sijaan sai Suomessa varovaisen kannan. Hallitus korosti YK:n roolia eikä antanut selkeää yksiselitteistä tuomiota hyökkäykselle. Israelin sotatoimet Gazassa saavat niin ikään hillittyjä lausuntoja, vaikka kansainvälinen oikeus ja YK ovat voimakkaasti kyseenalaistaneet toiminnan. Venezuelaan kohdistunutta, provosoimatonta hyökkäystä ei kyetty tuomitsemaan sellaisena.

Vaikka Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022, Irakin sota ja Afganistanin ”kriisinhallintaoperaatio”, jossa Suomi ajautui käytännössä osapuoleksi sotaan ja joutui kotiuttamaan sotilaitaan arkuissa, eivät tapahtuneet Nato-jäsenyyden aikana, niitä leimasi poliittisen eliitin pyrkiminen askel askeleelta kohti Natoa. Miellyttäminen alkoi käytännössä jo rauhankumppanuusohjelmasta vuonna 1995 ja kiihtyi vuonna 2014 solmitusta isäntämaasopimuksesta.

Meidän olisi syytä muistaa, että puolueettomuus ei ollut heikkous, vaan vahvuus. Johdonmukaisuus ja reilu linja tekivät Suomesta arvostetun neuvottelukumppanin ja rauhanvälittämisen suurvallan. Nyt arvokas perintö on vaihdettu arpomiseen ja tekopyhään pelleilyyn, jossa oikeudenmukaisuus ja moraali eivät määrity teon mukaan, vaan tekijän profiilin perusteella. Tällaisella linjalla Suomella ei ole rauhanvälittämiseenkään enää mitään annettavaa.

Suomi ansaitsee paremman ulkopolitiikan kuin tämä kaksinaismoralistinen näytelmä.